perjantai 12. tammikuuta 2018

Savinen aromikuppi vaihtui digiaikaan!





Sain tämän aromikupin lahjaksi ystävältäni Marjatalta joskus 30 vuotta sitten. Siitä asti se on hoitanut tehtäväänsä milloin torjuen nuhayrityksen, milloin rauhoittanut tai puhdistanut ilmaa. Minulle kun noita aromitippapullojakin on kertynyt maailmalta mukaan jokunen.

Tämä kuppi toimi siten, että täytin ylimmän osan vedellä ja napautin aromapullosta noin viisi tippaa siihen. Alempaan astiaan sytytin lämpökynttilän palamaan. Se toimi hyvässä suhteessa veden kanssa ja eritti aromirikasta vesihöyryä huoneeseen monen tunnin ajan. Tämän kupin laitoin vielä toiseen metalliastiaan siltä varalta, jos kissa sitä tönäisee. Näin se hoiti pienet lentsut jo yön aikana kuntoon esimerkiksi eucalyptusaromilla.

Ja myöhemminhän totesin, että tuossa sinisessä keramiikassa on ruusuja, sinisiä ruusuja. 

Nyt tuli sen loppu. Pikkuhiljaa heikkeni päällimmäisen kupin pohja ja se ei enää pitänyt vettä. Luopumisen tuskaa lisäsi se, että en mistään löytänyt toista tilalle. Netistä sitten juuri pahimpaan flunssa-aikaan tilasin sellaisen. Se tuli eilen Itävallasta asti omalla autokyydillään. Suomen posti ei ota vastaan toisen firman posteja, joten niillä on oma kuljetuksensa ja maksunsa. Olisin toki tarvinnut  tuota hökötintä paljon aikaisemmin.


Sen toimintaperiaate onkin ihan toinen. Se toimii joko pattereilla tai USB-tikun avulla. Pienelle tyynylle tipautetaan noin 5 tippaa öljyä. Sen alla on pyörivät ropelit, jotka samalla lämmittävät tyynyä ja näin öljy erittyy ilmaan. Se näyttää ihan pieneltä ufolta. Väritkin siinä vaihtuvat sinisestä vihreään ja punaiseen. Johtohomma ainakin saa ufon pitämään häiritsevää ääntä. Varmaan pattereilla sama. Haittana on se, etten voi esimerkiksi yöksi sitä jättää pörisemään, kuten pikkuinen elävä tuikkikynttilä teki.

En tiedä tykkäänkö. Ehkä jossakin tulee vastaan kunnon vanhanaikainen aromakuppi. Toivon.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Maatiaisamaryllis

Maatiaisamaryllis

Minulle jotenkin nuo maatiaislajit eli vanhat lajit ovat arvokkaampia kuin hienot jalostetut.

Olen onnellinen kliiviastani, joka tosin ihme kumma, ei kukkinut viime kesänä ollenkaan. Oli niin pilvistä terassillakin. Maatiaisamarylliksen meinasin melkein kokonaan unohtaa. Pari lehteä siinä oli elossa, kun otin sisälle. Ja aivan kuten viime talvenakin, se kukkii nyt tammikuussa. Viime kerralla oli kaksi upeaa vartta, kummassakin kaksi kukkaa. Nyt vain yksi kukkavarsi, jossa kaksi kukkaa. Mutta sitä herkemmän kauniita ne ovat! 

Yritin löytää siitä hyvää kuvakulmaa, mutta vaikea saada sen kaunis herkkyys esille.




Amaryllis- eli ritarinkukkalajikkeita on melkein 80, mutta tämä kukkani nähtävästi on kanta-aiti, joka on viihtynyt sukupolvesta toiseen puutalojen vetoisilla ikkunoilla ja kukkinut paljon. Moni on huomannut, että vanhat huonekasvit eivät liian tiiviissä talossa viihdy. Näin on pitänyt luopua monista perinteisistäkin kukista. 

Maatiaisamaryllis, pikkuritarinkukka eli Hippeastrum rutilum (punertava), nimi löytyi netistä, mutta vanhasta huonekasvikirjasta löysin sen latinaksi Hippeastrum equestre (tämä viimeisin sana viittaa hevosiin ja ratsastukseen).  

Sain tämän sipulin eräältä kyläläiseltä. Hän kertoi, että on saanut sen eräältä rouvalta 25 vuotta sitten.  Hänen miehensä on saanut sen edelleen pikkupoikana opettajaltaan ja on istuttanut sen multaan. Mikä hieno lahja opettajalta! Siis kuinka vanhaa perua onkaan se sipuli, joka minulla on kasvanut? Ainakin 50 vuotta!

Ohjeeksi sain, että ei kastella liikaa, viihtyy ulkonakin kesän, mutta ei kannata vaihtaa multaa kovin usein. Pitää antaa sen rauhassa tehdä pikkusipuleita. Jostakin luin, että kannattaa antaa niidenkin kasvaa, joten ahtaudessakin voi työntyä montakin kukkavartta. Kuka muistaa tämän suositun vanhan iskelmän.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Valtioiden kansalliskukat

Mielenkiintoista oli kurkata, mitä kukkia eri valtiot olivat valinneet omakseen.

Olen nähtävästi ollut ihan pikkuisesta asti kiinnostunut kasveista. Eräs tarina lapsuudestani sen osoittaa:

Nimittäin minut oli jätetty Pekka-setän hoiviin. Olin pian kadonnut hänen silmistään, varmaankin setä keskittyi enemmän hanuriinsa. Ja arvata voi, että minua hätääntyneenä etsittiin joka paikasta. Olin varmaan juuri oppinut kävelemään ja vähän puhumaan. Viimein minut löydettiin keskeltä ruispeltoa. Olin siellä ihastunut ruiskaunokkeihin ja niiden perässä kulkenut. Käteni oli täynnä noita sinisiä kukkia ja kun löytäjä helpottuneena otti minut vastaan, olin ojentanut hänelle sinistä kukkaa ja sanonut: -Taktan kantallitkukka.

Näin äiti minulle kertoi. Sitä en tiedä, kuka oli minulle opettanut, että ruiskaunokki olisi Saksan kansalliskukka. En tiedä, jos joskus on ollutkin, mutta ainakin tämän päivän luettelosta löysin ruiskaunokin kuuluvan Virolle. Kun enemmän selasin nettiä, löysin kyllä Saksankin kansalliskukaksi ruiskaunokin. Ja huomasin, että se oli kilpaillut kielon kanssa arvostaan Suomenkin kansalliskukaksi. 

Monenlaista tunnusta tämäkin salaperäisen sininen kukka on kantanut. Siitä kertoo tämä linkki.

Kuva lainatu Puuraha.net
On muuten sääli, että ruiskaunokkia ei enää tapaa pelloilla. En tiedä kasvaako se yhä luonnonmukaisesti viljellyillä ruispelloilla. Se ei suinkaan ole mikään myrkyllinen haittakasvi, vaan jopa rohdoskasvi, jolla on hoidettu mm. yskää ja päänsärkyä. 

Tässä lista Euroopan maista. Tosin siinä eivät kaikki maat ole mukana, ja liekö kaikilla mailla olemassakaan omaa kansalliskukkaa. Lista on wikipediasta. Huomattavaa myös tuo, että Bulgarialla, Englannilla ja Irakilla on kansalliskukkana ruusu. Bulgarian ymmärrän hyvin, koska siellä viljellään ruusuja ja moni saa elantonsa siitä. Bulgaria on varmaankin kaikkein tuottoisin maa ruusuöljyn tislauksessa. Sveitsi ja Itavalta molemmat omivat alppitähden.

Eurooppa

Etelä- ja Pohjois-Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Egypti: neidonkenkäorkidea
  • Etelä-Afrikka: kuningasprotea
  • Etiopia: Zantedeschia
  • Nigeria: Costus spectabilis
  • Zimbabwe: Gloriosa

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


lauantai 6. tammikuuta 2018

Suomen maakuntakukat

Kun tuossa edellä aprikoin tuota Suomen valtion kansalliskukan kielon paikkaa ja sen vaihtamisen mahdollisuutta, ajattelin tuoda tälle sivulle enemmän esiin sitä millaisia kasveja on valittu kansalliskukiksi ja Suomen maakuntakukiksi/kasveiksi. Sillä aina ne eivät ole niin kutsuttaja kukkia.

Ensin ne maakuntakasvit. Minä olen Pohjois-Pohjanmaalta ja ylpeä meidän kukkasymbolistamme SUOPURSUSTA! Maakuntakukat on etsitty äänten perusteella. Kun etsin siitä tietoa, löysinkin perusteluja, miksi se juuri sopii P-Pohjanmaan maakuntakukaksi: 

Juha Suominen, ‎Sirkka Linnamies - 1983 - ‎Snippet view
SUOPURSU, Ledum palustre Suopursun suosio on kiistaton: sille tuli koko Suomesta enemmän ääniä kuin yhdellekään muulle kukalle ja Pohjois-Pohjanmaalta melkein puolet kaikista. Kolmen ensimmäisen lajin joukossa se oli Suomen koko pohjoisosassa aina Etelä- Pohjanmaata ja Pohjois-Karjalaa myöten. Juuri tämä onkin suopursumme valta- alue. Osaksi on syynä soiden runsaus, mutta osaksi myös se, että maamme pohjoisosissa suopursukasvaa aivan ohutturpeisillakin ...

Kuva Wikipedian sivustolta
Suopursun tieteellinen nimi on Ledum palustre, suoperäinen kasvi. Sen katsotaan kuuluvan kanervakasveihin, mutta on sukua alppiruusuille. Sen toinen latinankielinen nimi todistanee tämän, Rhododondron tomentosum, rhodantha = ruusunpunainen, tomentosum = villava, takkuinen, mikä kuvaus ei kyllä yhtään sovi suopursulle. Hassua.

Minulle suopursu tuolla metsässä on sama kuin Välimeren maissa ihmisille rosmariini. Molemmat ovatkin varpukasveja! Rosmariini on minun suosikkiyrttini ja meinaa minulle äiti-maa-yrttiä, joka rohdoksena auttaa melkeinpä mihin vain. Nytkin on pöydällä pullo, jossa on öljyyn liotettu rosmariiniöljyä. Sillä hieron kipeää nilkkaani silloin tällöin.

Samoin hoitaa suopursu (kuumat suopursujalkakylvyt) kipuja lääkitsevänä. Ja tuoksu yhtä huumaava kuin rosmariinillakin!!

Hyvin ovat valinneet maakunnat muitakin kasveja omakseen. Onhan siellä mukana yksi ruusukin, karjalanruusu, hyvin ymmärrettävää! Mukaan on päässyt pari puutakin. Tässä siitä luettelo napsittuna suoraan Wikipediasta, Kukan nimeä painamalla pitäisi löytyä myös kuva.

torstai 4. tammikuuta 2018

Varsinainen ruusutarina!!

Noin kerran tai kaksi kertaa viikossa käyn kaupungissa. Usein silloin käyn myös kuntosalilla, uimassa ja saunanlauteilla istuskelemassa. Tapaan siellä tuttuja ja tuntemattomia ja juttelen heidän kanssaan. Kuulen heiltä monenlaista tarinaa.  Eräs tuttu tarjoilijaystäväni kertoi tarinan ruususta. Ja tämä tarina sai minunkin korvat hörölleen ja silmäni ymmyrkäisiksi:

" - Siitä on jo pitkä aika, mutta niin hassu juttu, että se jäi mieleeni, kertoi hän.
- Olimme kabinetin puolelle kattaneet pöydän valmiiksi jonkin johtajan vierailijoille. Emäntä kävi tarkistamassa pöydän, nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sanoi: - Viekää nuo ruusumaljakot heti pois!
- Miksi? 
- Se johtaja syö ne kumminkin, oli vastaus.

- Kerran sitten satuin viemään drinkkiä tämän samaisen johtajan pöytään.  Hän sattui istumaan pöydässään silloin yksin, ja kun muutenkin oli mukavan ja ystävällisen oloinen johtajamies, niin uskalsin kysyä häneltä tuosta ruusujen syömisestä.
- Totta se on, ja voinhan kertoa syynkin siihen, sanoi johtaja.
- Olen hyvin pienestä ja köyhästä mökistä kotoisin. Meitä oli tuvassa monta lasta, ja kesät juoksimme ulkona. Yksi rikkaus meillä oli, nimittäin valtavat ruusupensaat pihallamme, joita äiti hoiti. Äiti usein sanoi, että köyhän on otettava ilonsa ja voimansa sieltä mistä sitä suinkin saa, ja ruusut sitä tässä antavat. Minusta tuntuikin, että ruusujen kukinta-aikaan vointi oli aina jotenkin iloisempaa ja olo hyvän tuntuista. Sitten kun lähdin kotoa, huomasin, että jotakin puuttui. Minulla ei ollut koskaan aikaa puutarhan hoitoon saatikka sitten ruusupensaisiin, joten ostin joskus ruusukimppuja kotini pöydälle. Kerran väsyneenä ajattelin, että jos maistaisin noita ruusunlehtiä, niin saisinkohan niistä voimaa. Niinpä maistoin. Parin päivän päästä ruusut oli syöty, ja voimani palautuivat. Siitä lähtien olen aina maistellut ruusunlehtiä, jos niitä on pöydässä. Usein se virittää tunnelmankin paljon vapautuneemmaksi, naurahteli johtaja."

Totta se on! Ainakin se, että ruusun terälehtiä voi syödä. Mikään ruusu ei ole myrkyllinen, ei ainakaan mitä tiedän. Makueroja voi tosin olla. Tuoksuvat lehdet usein maistuvat kuten tuoksuvatkin. Ainoa vaara niiiden syömisessä voi olla vilkas vatsan toiminta, sillä ruusu ravinteiltaan on laksatiivinen eli vatsaa pehmentävä ja suoliston toimintaa vilkastuttava.

Tämä oli kyllä hykerryttävän kaunis ruusutarina, eikö vain. Se panee miettimään...




Suomen ruusu ja Suomen kielo - symbolimme?

Mitä jos? Metsätontun päähän tuli eräs hullu ajatus.

Meillä on Suomessa virallinen kansalliskukkamme kielo, kuten myös joka maakunnalla on oma luonnonkukkansa. Katselin Pinterestin postimerkkikuvastoa, jossa minäkin niitä kerään, ja ihailin kaunista kieloamme niissä.


 

Ja löytyihän sieltä myös Juhannusruusumme tai taiteilijan tulkinta siitä.


Suomi on niittänyt mainettaan kainolla, feminiinisellä ja nöyrän oloisella kielo-symbolillaan. Olemmehan valkoliljojen maan kansa. On olemassa hyvin merkittävä teos "Valkoliljojen maa", Grigori Petrova, jossa kerrotaan suomalaisten ylösnousemisesta savuisista maakuoppamökeistään upeaan kukoistukseen perustamalla oma valtio mm. Snellmanin avulla. Tätä kirjaahan on käytetty Turkissa valtionoppaana, ja varmaan siellä  jo unohdettukin.

Olemme 100 vuotta olleet Valkoliljojen kansaa. Onkohan mitenkään mahdollista muuttaa tuota kansalliskukkaa Suomen ruusuksi, Juhannusruusuksi? Ei meidän enää tarvitse olla kainoja ja nöyriä. Voisimme jo ylpeinä kohottaa päämme pystyyn kuten ruusumme tekee ja loistaa koko komeudellaan. Olemme tulleet uudelle vuosisadalle! Ja vaikka tuo ruusumme ei ihan villiruusu olekaan, on se luonut maamme olosohteissa ihan oman lajikkeensa.

Tähän olisi montakin syytä, joita en nyt ala selvittelemään. Tähän päätteeksi kerron tarinan siitä, miten kielo on syntynyt. Tämä tuskainen polku on kuljettu. Eikö olisikin jo toisenlaisen polun vuoro!

"Tarina kertoo ajasta, jolloin maailmassa eleli vielä noita hirmuisia lohikäärmeitä, joita varottiin ja pelättiin. Aivan kuin tässäkin kylässä, mistä tarina alkaa. Eräällä kyläpäälliköllä oli oikein kaunis kultatukkainen tytär. Sepän poika oli rakastunut kovasti tyttöön, mutta tytön isälle hän ei kelvannut. Eipä tietenkään. Kultatukkainen tytärkin oli rakastunut sepän poikaan. Kerran taas isänsä tuomiota tuo neito juoksi itkien kedolle suremaan kohtaloaan. Arvaamatta lenteli seudun kamala lohikäärme  juuti silloin ilmavirtoja kierrellen ja näki tytön alhaalla. Yksi sukellus vain, ja pian oli kultatukkainen kaunotar lohikäärmeen kynsissä. Sen näki isä ja sen näki sepän poika ja moni muukin kyläläinen. Kaikki huusivat ja kiljuivat kauhusta, eivätkä voineet tehdä muuta kuin katsoa suuntaa mihin lohikäärme lensi. 

Sepän poika takoi miekkaa. Hän hioi ja teroitti sen hyvin. Sillä miekalla hän aikoi iskeä lohikäärmeen hengiltä. Hän aikoi pelastaa tytön, sillä tiedettiin, että lohikäärmeet pitivät neitoja vankinaan vuorilla luolissaan. Sinne suuntasi tämä nuorukainen miekkansa kanssa. Kyläpäällikkö oli nyt luvannut tyttärensä hänelle vaimoksi, jos hän vain voi hänet pelastaa.

Viikkoja vaellettuaan ja tiedusteltuaan sepän poika sai tietää, missä lohikäärme majaili. Sinne hän suuntasi miekkansa kanssa. Hän löysi hajun perusteella lohikäärmeen luola-asunnon eräältä vuoren rinteeltä ja alkoi maanitella hirviötä esiin. Tulihan luolasta lohikäärme suurta päätään heilutellen ja höyryjä päästellen. Siitä alkoi kamala taistelu, jota kultatukkainen neitokin oli kauhuissaan tullut seuraamaan.

Lohikäärme sylki tulta ja huitoi terävillä kynsillään ja nuorukainen hyppeli tulta estellen ja huitoi terävällä miekallaan. Lohikäärme vuosi mustaa verta haavoistaan ja nuorukainen punaista. Hän ei antanut periksi, vaan viimeiselläkin hengenvedollaan vielä iski kaikin voimin, kunnes tuupertui kuolleena maahan. Niin tuupertui lohikäärmekin. Voi kuinka neito itki. Hän istui monta päivää nuorukaisen vieressä ja itki.

Vuoristojyrkännettä alas valui lohikäärmeen musta veri ja nuorukaisen punainen veri. Ja siinä vieressä valui myös neidon kyynelten virta. Kun nämä norot saavuttivat laakson pohjaa, tapahtui ihme. Siihen paikkaan nousi aivan uusi, kaunis kasvi. Kasvi sai kauniit, tuoksuvat ja valkoiset kukkaset neidon kyynelistä. Lehdet muistuttivat terävää miekkaa. Kasvin marjat saivat verenpunaisen värin nuorukaisen verestä. Mutta juuret imivät lohikäärmeen myrkyllisen mustan veren, joka kulkeutui kavalasti koko kasviin. Siksi kasvista tuli kaunis, mutta kuollettavan myrkyllinen. Tälle kasville annettiin nimi The Lily of the Valley eli laakson lilja, valkolilja. Convallaria majalis eli toukokuussa kukkiva kielo. Suomessa sitä kutsutaan kieloksi. "

Tarinasta jokainen saa tehdä omia päätelmiään. Suomen ruususta ei ole olemassa tarinaa, en minä ainakaan sitä tunne. Tietenkin sen voisi keksiä.

Mitä jos kielo olisi tehnyt jo tehtävänsä, ja paikalle nousisi Juhannusruusu eli Suomen ruusu kansalliskukaksi?


keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Inventariaa ja pohtimista




Joulukuuelämäni Suomen juhliessa 100 vuotta sujui runojen merkeissä. Nyt juhlistan tulevaa aikaa  Csardaksella. Minulle rakas kappale, jota isä usein soitteli.  Jos lueskelette tätä, on kiva kuunnella samalla musiikkia.

Runot olivat mielestäni hyvää juhlintaa! Lukijoita oli päivittäin noin 120-240. Sivuillani oli monta vakituista seuraajaa. Se tuntui hyvältä. Kuin olisi tehnyt jotain hyvää. Ainakin itselleni tein. Samalla olen inventoinut runokirjojani sieltä täältä ja laittanut ne yhteen paikkaan. 

Yllätyksenä joulupukilta sain lahjaksi yllättäen Raahen Runoseuran "Jälkiä hiekassa" CD:n vuonna 2009. Jouduin sitä lainaamaan. Pukki oli nähtävästi löytänyt sen kirpparilta. Olin siitä tosi iloinen, sillä se on tuttujen lausujien luoma.

Uskon, että runokalenteriani luetaan edelleenkin. Runoilijat löytyvät Hakupalkista. 

Joulustakin olin onnellinen. Sain paljon läheisiäni tupaan ja yhdessä loimme joulun. Ihaninta oli kylpeä uudistuneessa savusaunassa ja nauttia lumesta.



Aloitin ruusuisen blogini kirjoittamisen noin 7 vuotta sitten. Syntymäpäivä on 9.01.11, otsikolla Miksi juuri Ruusu? Olen ollut perinteisesti uskollinen tyylilleni ja ruusuilleni, en juuri ole mitään muuttanut, en ottanut mainoksia mukaan enkä muitakaan lukijahoukutuksia. Minusta se tukahduttaa luovaa kirjoittamista. Olen perinteiden vaalija jo rapu-merkkisenäkin astrologisesti. En muuntele paljoa kuvianikaan, en puhelinnumeroa enkä muutakaan. 

Suurin muutos minulla Uutena tulevana vuonna on työhuoneeni muuttaminen tuonne Aleksin perheen huoneeseen. Siinä tulee käytyä läpi tämänkin huoneen tavarapaljous.

Jonkinlaista inventariaa tulen kyllä pitämään blogeissani. Kaikki tietävät, että Youtubesta lainattuja musiikkivideoita ei enää löydy kuten ennen. Toki aina on ollut musiikilla yleensä tietty aika, minkä verran ne siellä pysyvät. Tulevaisuudessa se tulee olemaan kriittisempää. Musiikki-ihmisenä minusta on ollut mukava etsiä sivuilleni musiikkia. Monet niistä ovat tippuneet kokonaan pois. 

Mutta voiko tiputtaa pois Ruusutarhan rakentamissivuja? Ehei! Seitsemän vuotta on oikeastaan juuri se aika, jolloin ruusutarha valmistuu, rehevöityy ja näyttää voimansa. Ja tämä blogi on sen tarhan tarina. Ja tarha ei koskaan ole yksin, siellä on emäntä sen polulla ja emäntä asuu siinä. Siinä on monta muutakin tarinaa sivussa. 

Ihmettelenkin, onko kukaan rakentanut blogiaan kirjaksi asti? Vai onko se niin, että blogi on blogi, sähköinen kirja sähköisessä maailmanarkistossa? Kirja on painettu paperituote. Kummallakohan on pysyvämpi säilyvyys? Tai luetumpi kestävyys?

Minulla on ollut aika pieni lukijamäärä. Tuolla sivussa näkyy 71 lukijaa, joista niistäkin moni on kuvioista häipynyt. Olen kirjoittanut tätä sähköistä kirjaani 1016 sivua yhteensä. Aikamoinen kirja! Lukijamäärä on noin 100-200 lukijaa päivittäin. Kaikkina seitsemänä vuotena lukukertoja noin 202.000.  Ei paljoa. Eikä tarvitsekaan. Kuitenkin on tunne, että en ole yksin. 

Luetuimmat sivut ovat Jiaogulan eli kuolemattouskasvin sivu, 3030 lukijaa. Seuraavana Mustanmerenruusu, 1138 lukijaa. Kanadalaisista ruusuystävistä on ollut kiinnostuneita 1104 lukijaa, samoin Ruttojuuresta. Ruusumekot ovat kiinnostaneet ja Ley-linja ja sitten vasta tulee varsinaiset ruusut eri lajeiltaan. Toivon, että lukijat saavat sieltä ihan tarpeellistakin tietoa. Eri maista on lukijoita paljon, mm. Yhdysvalloista, Venäjältä, Saksasta, Irlannista, Ranskasta ja Ukrainasta. Toki on monta muutakin maata. Yleiskatsaukseltaan linja pysyy aika tasoissa, tosin pieniä hyppyjä on. Kevät erottuu ajanjaksonaan.

Mutta kaikki tuo on taustahelinää. Ei se vaikuta kirjoitusintooni. Aina olen päiväkirjoja kirjoitellut.

Kokeilen uudenlaista musiikin tuomista blogiini. En osaa sitä laittaa vielä loppuun? Nyt musiikki aloittaa sivuni.