sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ystäväkierros

Monet bloggarit ovat kertoneet matkoistaan.

Minun tämän vuoden ainoa matka lienee tänä syksynä ystäväkierros Helsinki-Halikko-Hyvinkää ajankohtana, kun sain syksyn työt tehtyä ja kissoille kaitsijan.

Ainoa harmitus oli matkassa junayhteydet. Milloin oli ratatyömaata, milloin mielenosoituksia, milloin sähköjärjestelmävikoja, milloin mitäkin myöhästymistä. Huomasin, että jaksan vielä juosta, ja olla välittämättä muutoksista kuin oikea kulkurikin vielä. 

Ihanaa oli nähdä, että vanhat ystäväni voivat yllättävän hyvin ja jaksettiin nauraa vanhoille muistoille.

Tässä pieniä väläyksiä kuvina, Nyt en filosofoi, edes ystävyydestä, vain fyysisiä pieniä kuvia. Matka aina opettaa jotakin uutta.


Kulttuuriystäväni Ritvan kissavahti.

Halikkoa oli vähän vaikea löytää kartalta, koska se kuuluu nykyään Saloon.

Ilahduin Salon entisöidystä asemarakennuksesta.

Siellä oli vain kahvila ja kioski, ei juniin liittyvää muuta kuin historia.

Kaunis maalaus talvisesta Salon asemasta

Helsingissä tapasin sukulaisiani ja sen kunniaksi söin karitsaa. Leikin ruoka-
bongaria. Mutta en muista edes tämän hienon ravintolan nimeä.

Nyt jo! Stockman etuili vähän jouluvaloineen.

Simonkylässä tutustuin verivaahteraan. Sen alle ei pidä
keväisin jättää autoaan.

Hyvinkäällä on vuosittain suuri lasten kansainvälinen kuvataidenäyttely.
Tänä vuonakin sinne oli tullut 6800 teosta 66 eri maasta. Näyttelyyn oli nyt
valittu 180 teosta 46 eri maasta. Aiheena oli mm. ystävyys ja yhdessä tekeminen.

"Autamme yhdessä", R.M.Kavodi, 12 vuotta, Sri Lanka

Vaivasko vaahteraa mustalaikkutautl vai mikä. Hauskan näköinen se oli.
Sain matkalla haltuuni ihka uuden Mauri Laakkosen runoteoksen Alavieskan murteella kirjoitettuna. Yksi siitä tähän loppuun laulun sijasta:

" Kauppakassisa
repiää saumat ko
marketisa kauppias
tarijuaa halapaa
kahavia ja lohta
ja pakko on ostaa
ko halavalla saa
ja syyvvä enämpi,
on makisaki sitte
isompi läjä."



tiistai 17. lokakuuta 2017

Ruusujen salainen maailma, osa 2

Aika hauskoja nuo tarinat!

Etsin ruusun öljyn syntyperää myös kirjasta Lumoavat ruusut vuodelta 2004, Sylvie Girard-Lagorce, ja löysin sieltä toisenlaisen tarinan.


Kirjoitan sen tähän omin sanoin:

Tämä tapahtui Intiassa mogulikeisari Jahangirin llajassa Shaliman-puutarhasssa. Kanavaa pirkin, joka oli täytetty ruusuvedellä, seilasi keisari purrellaan. Hän halusi tehdä vaikutuksen erääseen uuteen vaimoonsa, jonka nimi oli Nur Jahan. Tämä oli ihastuksissaan tuoksusta ja puutarhan kauneudesta. Hän ihmetteli kovin veden pinnalle muodostunutta vaahtoa. Ehkä juuri itse keisari osasi selittää tämän syyn. Kun ruusuvesi joutui kosketuksiin auringon paahteen kanssa, syntyi luonnon oma tislausmenetelmä ja ruusuöljy alkoi erottua vedestä. Nur Jahan ihastui siihen ja kyseli voisiko sitä jotenkin saada erotettua ja saada mukaan palatsiin. Tästä seurasi se, että intialaiset alkoivat valmistaa tislaamalla ruusuöljyä puutynnyreissä, joita siirrettiin väliin auringon kuumuuteen ja väliin yön kylmyyteen. Näin saatiin ruusuöljy erilleen ja siitä tehtiin kuuluisa kauppatavara.

En epäile ollenkaan, etteikö myös Suomessa muinaiset tietäjät olisi tunteneet ruusunlehden ja siinä olevan öljyn. Auringossa palanut tai kylmettynyt iho saattoi löytää helpotusta, kun ruusunlehtiä asetettiin kasvoille olemaan. Jo tuoksuhan rauhoittaa. Tai on tehty ruusunlehtikääreitä erilaisiin rohtumiin ja ihottumiin. 

Valitettavan paljon on muinaista tietoa hävinnyt pelkojen pimentoon, koska tietäjiä kohtaan oli kristinuskonkin taholta paljon epäilyä ja pelkoa. Juuri luin Paula Havasteen kirjan Kymmynen onnen Anna, jossa oli paljon mukana vanhaa yrttitietoutta. Onneksi parantavaa yrttitietoa on myös säilynyt ja sitä on talletettu.

Mutta paljon ruusu kätkee vielä salaisuuksiaan. Minä tutustuin aikoinaan Bulgarian Ruusulaakson Damaskena-ruusun saloihin, mutta kirjoitan siitä seuraavalla sivullani.

Ps. Muistin, että olen joskus Ruusulaakson matkasta kirjoittanutkin: Tässä. tässä ja tässä jne. 

Vuorossa F-kirjain musiikissa: Fredi, Katso luontoa ja huomaa

maanantai 16. lokakuuta 2017

Ruusujen salainen maailma, osa 1

Kerronpa teille pienen ja kauniin tarinan siitä, miten ihana ruusuöljy havaittiin.



Ensin esittelen erään kirjailijan ja hänen ihanan kirjansa; Harriet Hjorth, Blomstervandringar. Sain kirjan lahjaksi, kun lähdin kahden vuoden työrupeaman jälkeen Ruotsista siskoltani, joka sattumoisen siellä rakastui ja jäikin sinne. 

Jos lähden muistelemaan oikein tarkasti ja oikein kauas, niin onhan tuo ruusu ollut minulle alunperin sellainen salaperäinen nymfi. Ruusutarha nimenä vielä salaperäisempi. Ja kun luostarin vanhassa puutarhassa sellaisen ensimmäistä kertaa näin, Sigtunan kaupungissa,  oli se minulle salaperäisin. Kun siellä istuin ja ihmettelin tuota rauhaa ja kauneutta, en arvannut mihin kaikkeen ruusu näytti minulle tietänsä. Sillä siellä tapahtui ensimmäinen taikasauvan heilahdus! Tällä sivulla kerron lähemmin tästä tapahtumasta.

Sen johdosta tutustuin Harriet Hjorthiin, joka avasi minulle jo niin tärkeän kasvien, yrttien ja ruusujen maailman. Hänen kirjansa Blomstervandringar on ollut minulle hyvin tärkeä kirja. Harrietista olen kirjoittanut useissa blogisivuissani. Mutta nyt kerron hänen kirjastaan tarinan, mikä kertoo ruusuöljyn löydöstä. 

" Kauan kauan sitten eräässä palatsin puutarhassa Persiassa käveli keisarinna aamuista vaellustaan kauniissa puutarhassaan imeäkseen itseensä elämän eliksiiriä tuoksuista ja kauneudesta ympärillään. Erityisen runsaskukkainen ruusupensas oli aivan lammen rannalla, ja siihen sen viereen hän istahti katselemaan tyynen, tumman lammen kuvajaisia. 

Hän seurasi kuinka ruusunkukka pudotteli siihen terälehtiään. Hiljaa hetken ilmassa keinahtaen lehti saavutti veden pinnan. Niitä oli jo runsaasti siinä. Kuin vaaleanpunaisia pikku purjeita olisi ollut siinä kellumassa. Silloin keisarinna huomasi jotakin, mihin hän keskittyi ja  kumartui lähemmäs sitä ihmettelemään. Veden pinnalla ruusunlehden tyven vieressä kellui pieni tuskin huomaamaton rasvainen kupla. Mitä tuo voisi olla? Tuollakin, ja tuollakin. Monta sellaista!


Keisarinna nousi ylös ja viittasi kädellään kauempana seisovaan kamarineitoryhmään ja kutsui heitä. - Olen juuri nähnyt jotakin ihmeellistä, jota en ensi näkemältäni tunnista. Annan teille tehtäväksi poimia noita rasvaisen näköisiä pieniä läikkiä ruusunlehtien vierestä vedessä. Niitä pitää tutkia tarkemmin. 

Linnan vanha filosofi tutki noita outoja pisaroita ja huomasi, että nehän tuoksuivat ruusulta. Voimakkaasti tuoksuivatkin. Ne olivat ruusunlehdestä tippunutta öljymäistä nestettä. "

Näin löydettiin ruusuöljy! Tarina kertoi näin.

Mitä kaikkea saikaan aikaan tuo suuri löytö? Siitä kerron tulevilla sivuillani.

E-kirjaimen vuoro: Ed Sheeran, Thinking Out Loud


lauantai 14. lokakuuta 2017

Vuoden 2017 syyskaunotar ruusujen joukossa!

Olen katsellut ja seuraillut joka syksy ruusujen ja puutarhani ruskaväriä.

Aina se näyttää erilaiselta, koko puutarha väritykseltään ja jokainen ruusupensas ja puukin väritykseltään, perennatkin. Usein joku ruusu yllättää, joihinkin yleensä värikylläisiin taas pettyy.

Tämän syksyn väriyllättäjä kauniilla syysasullaan on Adele, Kirovskin ruusu!


Adelen nöyrä kukka



Adele ei tänä kesänä ollut kovin innokas kukkija, kuten kiulukatkin todistaa. Mutta se on vasta kolme vuotta vanha rugosalajike. Tänä sateisena kesänä se on satsannutkin versojen kasvuun. Uskon, että se ensi kesänä näyttää koko komeutensa. Jos joku haluaa, niin tällä sivulla on enemmän tietoa Adele-ruususta ja Kirovskin puutarhasta, maapallon pohjoisimmasta kasvitieteellisestä sellaisesta. 

Nyt olisi vuorossa D-kirjaimen musiikkia:

torstai 12. lokakuuta 2017

Osaako ruusu rakastaa?


Kertokaa minulle se!

Joka tapauksessa aion hempeillä.

Luin kerran kirjoittamani runon Belle Poitevine-ruususta eräälle porukalle pihallani ruusujen keskellä.

Tällaisen:

Kaunotar

Synnyin Poitevinen pieneen kylään.
Kun isäni vei minut kylän torille,
minun punaiset hiukseni hulmusivat.
  • Belle, belle, kuinka kaunis olet!
    huusi väkijoukko siellä.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Minusta tuli Poitevinen Kaunotar.
Kun itse lähdin suureen maailmaan,
minun punaiset helmani heilahtelivat.
  • Belle, belle, kaunotar Poitevinen!
    huusivat ihmiset ympärilläni.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Minä valloitin kauneudellani maailman,
ilman isää, ilman ketään saattajaa.
Js minun silmäni loistivat onnesta.
  • Belle, belle, ihanainen Poitevinen!
    minua ihasteltiin kaikkialla.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Jouduin kerran laivaan meriä mittomaan.
Siellä riuduin ja nuupahdin kokonaan,
sammui puna, ilo ja kauneuteni.
  • Kaunotar poloinen Poitevinen,
    ihmiset siellä kuiskailivat.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Saavuin pieneen kylään Suomenmaan,
jossa minut maalaistaloon pelastettiin,
minä nostin nuokkuvan pääni.
  • Raukka pieni, laivaruusu poloinen
    sanoivat talon ihmiset siellä.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Tuli kevät ja kesä, minä kukoistin,
ja kun ihmiset tulivat minua katsomaan,
levisi puna, ilo ja hiukseni hulmusivat.
  • Kaunis, kaunis, kaunotar maailmalta!
    ihmettelivät ihmiset minua.
He huomasivat minut ja minä hymyilin.

Syksyllä he kaikki halusivat minua
ja veivät minut pienille pihoillensa ja
minun helmani hulmusivat niin...
  • Kaunis, kaunis, kuin kuningatar!
    ihastelivat he  minua,
    ilman kotipaikkaani tai nimeäni.
Mutta he huomasivat minut ja minä hymyilin.

Runon jälkeen yleisöstä eräs kysyi: - Mitä se ruusu antaa?

En voinut vastata muuta kuin: - Ei se anna mitään. Se vain on.



Keskustelimme eräässä naisryhmässä antamisesta. Eräs sanoi: - En minä yleensä anna mitään.
Se herätti innostusta keskusteluun. Voiko olla antamatta mitään? Ei. Jokainen antaa hiljaisesti jotakin omasta olemassa olostaan. Vakaa, tasapainoinen ihminen jakaa sitä tasapainoa ympärilleen tietämättään. Rauhallinen ihminen antaa rauhaa. Iloinen ihminen iloa. Ja niin edelleen. En ota esiin sitä negatiivista puolta, sillä sitäkin on ja silläkin oma merkityksensä.

Ruusu antaa kaiken olemisensa. Se voi myös osoittaa avun pyyntöä tai kutsua, mutta ei koskaan mitään negatiivista. Ydin on siinä, kuinka ruusu huomataan ja osataan ottaa vastaan. Ruusun rakkaus on puhdasta ja elävöittävää.

C vuorossa... ja varmaankin Celine Dion: The Power of Love



keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ruusunmarjoja ja ruusukirjoja

Aloittelen kolmannen ruusutarina-kirjasen tekoa. Vielä vain on paljon asiaa ja tarinaa ruusuista. Kanadalaiset ja ranskalaiset odottavat omaa kirjastaan. 

Kun ensimmäisen kirjan ydin oli salaperäisyys, kuten se ilmeni villi- ja löytöruusuissa, toisen kirjan ydin rakkaudessa, sodassa ja rauhassa rugosaruusujen kautta, niin kolmanteen aion liittää ydinasiana sen, kuinka ruusu hoitaa ihmistä sekä henkisesti että fyysisesti. Kirjathan vilisevät tätä kaunista tietoa siellä täällä. Varsinkin Harriet Hjortin kirja Blomstervandringar.

 

Viime viikkoina olen työstänyt ruusujen kiulukoita. Niissähän on mitä arvaamattomin ravinne, oikein SUPERFOOD! Alla morsianruusun tuotto:



Nuo kauniit viininpunaiset kiulukat muuttuvat kyllä tummemmiksi ja kuivatessaan näyttävät melkein mustilta. Altaican todella mustat kiulukat kuivatan myös. Kaikki kiulukat ruusuilla ovat olleet ihmeen isoja ja meheviä tänä syksynä.

Osittain jo kuivia juhannusmorsiamen kiulukoita
Altaican mustia kiulukoita

Tässä olen poiminut Sofia-ruusun kiulukoita, jotka odottavat halkaisemistaan. Samantapaisia olivat Keijunruusunkin kiulukat. Muiden rugosa-ruusun mehevät kiulukat olivat jo ylikypsiä, eli hajosivat sormissa. Kiulukat on syytä poimia silloin, kun ne ovat värikkäitä, mutta vielä kovia.



Onhan tuo sellaista näpräämistä. Mutta televisiota katsellessa leikkaan niistä ylimääräiset roskat pois ja halkaisen ne saksilla. Ne kuivuvat aivan hyvin tuossa pöydällä lämpöpuhaltimen alla, jota on jo syytä pitää päällä muutenkin. Kun ne ovat jonkin verran kuivuneet, on myös siemenet helppo poistaa lusikan terävämmällä kärjellä. Sen jälkeen kuoret voi jättää kuivumaan ihan korpuiksi asti, jolloin ne on helppo jauhaa. Käytän siihen Magic Bulletin vaakatasoterää. Kyllä ne jauhautuvat varmaan hyvällä tehosekoittimellakin. Siilaan vielä siivilän läpi se hienoin jauhe, joten siivilään jää karhea. Sen karhean pistän purkkiin, jota käytän teenä. Ja sen hienon ruusunmarjan voin käyttää ihan mihin vain, vaikka kakku- tai leipätaikinaan. Yleensä käytän sitä smoothiin (käytän nimitystä sörsseli), joka on tärkein päivän ateria minulle. Näin hyödynnän parhaiten kiulukan runsaan C-vitamiinin.

Olen joskus kertonutkin sörsselistäni. Teen sen monipuolisesti niin että saan siitä kaiken mahdollisen ravinnon. Se ei ole koskaan ihan samanlainen, on eri marjoja (aina vähän tyrnimarjoja), mehua ja eri hedelmiä. Mutta yleisesti käytän mukana aina jugurttia tai rahkaa (kalkkia), pakuriteetä, kylmäpuristettua neitsytöljyä, loraus omenaviinietikkaa (kalium yms.) ja viherjauhetta, johon olen sekoittanut tuota ruusunmarjajauhetta ja mm. kuivattua lehtikaalta. Ilman muuta mukana pitää olla proteiinia pähkinöistä, auringonkukan- tai seesaminsiemenistä tai manteleista. Väliin laitan mukaan pellavarouhetta ja makeuttamiseksi hunajaa. Usein laitan mukaan myös kurkkua, kurpitsaa tai tomaattia. Teen aina kerralla kolmen päivän satsin. Sitten ei tarvitse niin tarkkaan ajatella, mitä päivällä söisi, välipalaa (hedelmää, jugurttia ja maissihiutaleita), leipää ja kahvia, ja vasta iltanen lämmintä ruokaa. Tämä on yksinäisen ihmisen syömistä, joka yleensä aamulla nukkuu pitkään. Toki se korppukahvi on hyvää. Ja taidan tehdä tässä vielä viikonlopuksi kurpitsasuklaakakun, koska on vieraitakin tulossa.

Tuosta kiulukasta voi tehdä monenlaista. Netti on täynnä ohjeita marmelaadille ja jos millekin. 

Tässä muutamia sivustoja kiulukan terveellisyydesta ja sen käytöstä:

http://ruoka.ts.fi/jutut/unohdettu-ruusunmarja/

https://puutarha-sanomat.fi/arkistot/13964

http://www.iltalehti.fi/ruoka/2014092618697149_ru.shtml

Nyt on kirjain B:n vuoro musiikissa:




maanantai 9. lokakuuta 2017

Pohojolaista jääräpäisyyttä ja minä itte!

Ehkä juuri "pohojolainen luonne" näkyy jääräpäisyytenä ja minä itte-näyttönä. Tai ehkä se on myös tyypillistä suomalaisuutta. Pitää saada tehdä itse ja vaikka päänsä seinään lyödä. Sitten myöntää oppineensa.

Olenhan minä pyrkinyt lukemaan ja tutkimaan sitäkin, kuinka puutarhaa hoidetaan ja miten kaiken pitäisi tehdä oikein ruusun istutusta ja kompostorin hoitoa myöten. Olen. Mutta parhaiten opin tekemällä minä-itte ja väärin. 

Mutta ensin kiitän pitkäaikaisia kukkijoita, joita nyt vielä poimin työhuoneeni pöydälle vaasiin:
Adeleide Hoodless, William Baffin, neilikkaruusu ja Robustaa. Robusta tuo suurin, tummanpuhuva.


Se mitä tein nyt ittepäisesti, voi täysin epäonnistua. Hoidin viimeiset ruukkuruusut talvihoitoon. Kaivoin multaan kuopat, laitoin ruukkuruusut sinne kyljelleen, toin siihen lapiolla myös hiekkaa. Päälle laitoin  hengittävän harsokankaan, siihen päälle kutterinpurua ja vielä päälle harsokankaan, jottei tuuli vie noita puruja pitkin pihaa. 


Asetin painot päälle, sillä tuuli vie helposti tuollaisen harsokankaan.


Olen pitkään miettinyt kokeilla noiden purujen käyttöä. Niitä minulla on useampi säkki tuolla navetan vintillä. Kuivaa ja hengittävää tavaraa. En halua laittaa niitä ihan tuoreeltaan maahankaan, sillä ne eivät siihen ihan helposti maadu. Joten tein tällaisen ratkaisun. Ihan kokeeksi vain. Haluan nähdä kuinka tuossa käy.

Nyt kun katselen luomustani ja tiedän, että on sade tulossa, niin siirrän tuo päällisen harsoineen märkänä vielä pois ja odotan pienten pakkasten tulemista. On ehkä parempi, että maa jäätyy pinnalta ensin. Sitten laitan tuon hökötyksen päälle. Mitenkähän tuossa käy loppujen lopuksi? 

Kuitenkin olen ostanut pakkaspeitettä Flammentanzia ja Robusta varten. Ranskalaisille taidan käyttää vanhaa jo kerran koettua suojaa eli kun luvan olen saanut, noukin sammalta lähimetsästä niiden juurille ja havuja päälle.

Edelleen etsin musiikkia, koska se on minulle tärkeää. Huomasin vanhoista teksteistäni, etteivät anna enää soittaa siihen tilattua musiikkia ja ymmärtänen. Nyt aloitan erään kokeilun, jonka tein kirjastossakin muinoin. Otin summassa jonkun A:lla alkavan kirjailijan kirjan, seuraavaksi B:llä jne. Löysin mukavia yllätyksiä tuolla konstin. Joten nyt A. 



torstai 5. lokakuuta 2017

En raski!

Olen tämän päivän pienessä tihkusateessa putsannut kuivuneita kukkarankoja ja kaikenlaista puhdistustoimia pihamaalla. Töitä piisaa!

Kaikkea en vain raski puhdistaa vielä. Odotan kuivempaa ilmaa, että voin kerätä ruohonleikkurillani noita lehti ja samalla lyhentää ruohomattoa. Mutta noita koivun juurella olevia pihlajantaimia en raski leikata pois. Ehkä keväällä, jos sittenkään vielä.


 
En raski poistaa noita sieniä Lintumiehen juurelta. Kyllähän ne lahottavat vanhaa koivun tyveä, mutta aikansa kukin elää ja toimii. Nuo sienethän ovat kuin kihara parta tällä ukolla!


Näin kaunis on ajan patina ensimmäisen karhuni päällä. En raski sitä pois rapata. Muistelen, että ukkoni sai tuon joskus täyttäessään vuosia. Nythän noita Pentin tekemiä karhuja on puutarhassani viisi lisää!

 
En myöskään raski näitä ihania kukanvarsimättäitä vielä leikkoa. Ne ovat kuin pieniä maa-aurinkoja pihallani! 


Enkä raski nostaa tätä pelargoniaa sisälle vielä ollenkaan, koska tiedän miten siinä käy. Olette varmaan monet huomanneet, että kun pelargonia nostetaan 5-10 asteen lämmöstä sisälle yli 20 asteen lämpöön, se nuupahtaa heti. Pakkasia ei ihan vielä ole tulossa.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Viimeiset

Ihailen viimeisiä kukkasia tuolla pihamaalla. Minulla ei ole daalioita tai sen tapaisia, jotka olisivat tosi komeita puutarhassa syksyisin. Äidillänikin oli niitä joskus. Niitä hän syksyisin kantoi sisään maljakkoon, koska ne eivät koskaan ehtineet täysin kukkia puutarhassa.

Hyvästelleksäni kaikella kunnioituksella näitä viimeisiä kukkijoitani, otin niistä kuvia.

 
William Baffin kukkisi vaikka kuinka, surku sen puolesta. Samoin Schneekoppe.

 
Malvaruusun kävi kesällä huonosti. Joku söi sen. Mutta kas, se nosti päätään ja kukkisi vielä pitkään. Ihmeellistä, ettei pakkanen ole vielä vienyt krassiani. Nämä kukkijat kestävät pitkään vaasissakin. Krassia pitää olla joka kesä, jopa syötäväksi saakka. Myös kehäkukkaa, harsokukkaa ja sievikkiä (näitä en syö). Ja aina sitä jotakin uutta haluaa kokeilla.

 

Henry Kelsey myös kukkii liian myöhään. Kuulin, että Kanadassa, mistä se on kotoisin, kuten William Baffinkin, on pitkä ja lämmin syksy. Toista kuin täällä. Kehäkukan viereen kylvin kurkkuyrttiä, kun vihdoin sitä löysin siemenhyllyltä. Toivon, että se siementää ja ensi kesänäkin nousee tuota maukasta yrttiä. Siniset kukat ovat tosi hyviä. Kehäkukan olen yleensä kuivannut.


Sievikki  (Englannissa babyeyes) tarttisi lämpöä ja auringonvaloa, jotta se kukkisi runsaammin. Nytkin liian myöhään. Äidilläni oli sitä, siksi minullakin.


Ruusun kyyneliä, koska se ei saa kukoistaa niin kuin haluaisi. Pink Pavement tässä.


Neilikkaruusu on ehkä väärässä paikassa. Kukaan ei huomaa sitä, kun sekin kukkii niin myöhään. Pikku prinssessaiseni.


Tänään pojantyttäreni kanssa kärrättiin tämä sinilintu kuten kaikki muutkin otukset puutarhasta aitan suojiin. Piristäviä ne ovat puutarhassa, jos ne eivät liiaksi pistä silmään. Niiden pitää saada yllättää suojavärinsä kanssa. Vain tuo sinilintu on noin värikäs. Topeliuksen sadusta. Taustalla Suomen tatar, joka meinaa päihittää ruttojuurenkin. Taidan kurittaa sitä vähän esni keväänä.

Pian on syksytyöt tehty, vielä mullata kanadalaiset ruusut ja ostaa lisää peittoa ranskalaisille. Loput hommat, kuten parin kukkapenkin ylösraivaaminen, saa jäädä kevääseen.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Keijuille kudottua, usvassa nähtyä

Voi ihme tätä kosteutta! Tai ei ihmekään. Jos napajäätikkö sulaa, niin johonkinhan sen kosteuden pitää levitä. Kerran eräs pikkuoppilaani henkäisten viittasi. - Jos maapallolla on aina se sama vesi. Se sama vanha vesi kiertää ilmassa ja maassa, niin emmekö me koskaan saa mitään uutta vettä?

Se oli iso HEUREKA!  Ja siitä sain silloin elävän linkin siihen, miksi meidän pitää yrittää pitää vetemme puhtaana. Ja näinhän se on. Ei se tiiviistä jäästä sulava vesi voi mihinkään Maapallolta karata. Se vain liikkuu toiseen paikkaan ja muuttaa muotoaan.

Näin ymmärrän nämä märät kesät ja leudot talvet. Alla usva alkaa nousta. Pian se peittää kaiken.


Kaunistahan tuo usva on. Mereltä tulevaa usvaa täällä päin sanotaan hylkeenpieruksi. Mutta tämä usva taitaa peittää koko Suomen.

Kun nyt tiedän, että puutarhassani asuu 100 keijua, niin on hersyvää kuvitella, että nuo ihmeelliset verkot ruusupensaissani on keijujen kutomaa. Siinä he sitten nukkuvat ja levähtävät tuulen noita verkkopetejä hiljaa keinutellen. Eikö vain? Tai ainakin jos nyt virallisesti todistetaan, että ne ovat hämähäkkien kutomia, niin keijujahan ne ovat palvelleet. Keijut taas toisaalta hoitavat hämähäkkejä, varsinkin kun ne saavat syksyisen lentsun tai kipeytyvät kovasta kutomisesta. 

Niin paljon pehmoisia nukkumasijoja, keijujen riippumattoja. Niitä näkyy enimmäkseen ruusupensaissa. Nuo jo todistavat, mitä puutarhassani tapahtuu. Ei tiedä, kun katsoo tarkkaan, joku voi nähdäkin noita ihmeellisiä olentoja. Sekä hämähäkkejä että keijuja. Haa, ihanaa tämä ihmisen mielikuvitus!!


 






Alone in a Peaceful dream