Elän runollisessa ympäristössä, kuten eräällä sivulla kerroin, mutta elän myös runollisessa perheessä. Mieheni Eino lausui vielä yhtenä viimeisimmistä jouluistaan ulkoa muistamansa runon oikein komeasti. Hänen kaikki lapsensa, molemmista avioliitoista, kirjoittelevat runoja ja tarinoita. Minun ei tarvitse runoilla. Kuuntelen ja luen niitä. Kirjoittelen blogeja.
Tämän sivun runonkirjoittajalla Soile Ylikuljulla ja minulla on moniulotteinen tuttavuus, hän on tytärpuoleni ja ystäväni, samanikäinen ja myös luokkatoveri kouluajoiltani. Elämän polut risteilevät joskus yllättävästi. Soile on myös kulkenut useita vuosia kirjoittajapiireissä ja ollut mukana Raahe-Opiston antologioissa. Nyt joulun alla hän kuitenkin halusi tuoda esiin vähän jouluisemman runonsa. Tuolla sivun maisemassani on hänenkin vanha kotitiensä, juuri se sama, missä hevosella reessä istuen karautettiin kyläkoulun joulujuhliin.
Tähdet näkyivät jo,
kun isä valjasti Tähti-hevosen reen eteen,
vällyjen alle kömmimme
lähekkäin.
Lumiset puut tien reunoilla
aurausvallit valtavan korkeat
kuin tunnelissa matkasimme
Kuu saatteli meitä
elämäni ensimmäiseen
kuusijuhlaan
Jännitys kiristi keränä vatsaa
Miten selviytyisin hiutaleleikistä,
entä yksinlaulu?
Yläkerran luokassa
harsomekkoja rivissä
varpaita paleli hämärässä portaikossa,
kun esitysvuoroa odotimme,
me valkeat lumihiutaleet
Lempeästi liikkuivat
kynttilöiden lämmössä
lankaan pujotetut pumpulipallot,
seimen oljistakin heijastui liekkien valo.
Joulupuun juurella
pienen tytön varmuudella
minä lauloin:
"Tuiki taivaan tähtivy
pyhä nyt on jouluyö!"
Vai lauloiko joulu minussa?
Tämääkään kommentti ei tullut perille asti: Parasta ovat muistot joista selvisimme
VastaaPoistaKauniita, herkkiä runoja! Kiitos niistä.
VastaaPoista