Pikku juttuja!

No oikeastaan tämä ei ihan pikkujuttu ollutkaan! Raivata ruusupenkki vanhan marjapensaan tilalle. Maa oli täynnä juurakoita. Mutta nyt vain toivottelen onnea neljälle ruusulleni; Viggo, Apteekkarin ruusu, Mundi ja Alain Blantchard (olikohan se näin). Siis ranskalaisia! Onnea heille!

Tämä on pikkujuttu! Tai oikeastaan iso juttu. Kävelin kukkamerikärryjen joukossa. Vain tämä kukka veti puoleensa. Sen otin. En muuta! Siis kerrankin järkevä metsätonttu! Miksi ostaisin jo kesäkukkia tuonne kylmään olemaan tai kiikuttamaan sisään ja ulos, sisään ja ulos. En vielä. Olin hyvä! 

En tiedä onko tämäkään pikkujuttu. Majuri oli niin mellevän näköinen ihmettelemässä tuossa kesäkahvilaoven edessä, että eikö jo alettas. Ei vielä aleta. Vasta 18.6. Vaikka onhan tuolla jo pari porukkaa istunut ja huomenna tulee lisää. 

Tämäkään ei pikkujuttu! Kun kiertelin katselemassa mitä yrttejä löytyisi, löysin vadelmapuskat. Niitä pitää poimia ja kuivata, siis lehtiä.. Mutta sitten osui silmiini tälläinen. Aika hienon näköinen. Piti ottaa kuva!

Mutta pienin juttu tässä on varmaan kirjoitukseni lyhyys. Tällä kertaa. Hei, hei!

Pieni laulu ja Anneli Sari

Maistapa vaahterankukkia salaatissasi!

Ihana kirja tuo Sinikka Piipon Elinvoimaa puista! En ole ennen tiennyt kuinka paljon voimme käyttää puista itsellemme terveyttä, kauneutta ja piristettä. 

Mutta totta on, että Sinikka neuvoo ottamaan vaahteran kauniin keltaisia kukkia koristeeksi ja syötäväksi salaattiin. Tosin silmut omassa vaahterassani ovat niin pieniä, etten vielä raski niitä syödä.

Minun kauniilla vaahterallani on monitasoinen tarina.

Ensinnäkin äitini kertoi ollessaan 15-vuotias, että hän kyllästyi ärtyiseen isäänsä ja karkasi jonkun toisen tytön kanssa Lammille kesätöihin isoon taloon. Hän kertoi meille paljon siellä olostaan, jossa oli ihaillut lämpimiä elokuun öitä, kiiltomatoja poluilla, järviä ja lehtometsiä. Syksyllä tyttö tuli kuitenkin takaisin hoitamaan isän kanssa taloutta. Taisi saada sapiskaa, mutta varmaan isä oli onnellinen saadessaan tyttärensä avuksi kotiin.

Ystävälläni Marjatalla on Lammilla järven rannalla kesämökki. Siellä vierailimme eräänä kesänä vanhimman poikani täyttäessä 1 vuotta ja toista poikaa odottaessani. Metsässä oli runsaasti vaahteran taimia. Niinpä kaivoin yhden sellaisen mukaamme 1-vuotissynttärilahjaksi pojalleni ja muistoksi äidin nuoruusseikkailusta. 

Hyvin lähti vaahtera kasvamaan ja on jo yli kymmenmetrinen kaunis puu. Yritän olla kiroamatta sitä kamalaa lehtikasaa, jonka yritän haravoida kokoon ennen syysmyrskyjä. Vien ne metsään monttuun, sillä ne eivät oikein kelpaa kompostoitavaksi. Yksi syksy yritin kompostoida niitä muovisäkeissä, mutta taitavat vieläkin olla aivan lehtisillään siellä. 

Japanilaiset kuulemma ihailevat yhtä paljon syksyistä loistavanväristä vaahteraa kuin keväällä kirsikankukkia. Suomessa vaahtera kasvaa luonnonvaraisena vain eteläosan lehtometsissä. Mutta puistoissa varmaankin ympäri Suomea. Kanada on kuuluisa vaahteroistaan ihan lippuaan myöten. Heillä taitaa kasvaa juuri sokerivaahtera, josta he "lypsävät" mahlaa ja keittävät kuuluisaa vaahterasiirappiaan. Se ei olekaan pelkästään mitään sokeria, vaan löytyy avuksi diabetekseen, hoitaa maksan kuntoa ja voi ehkäistä jopa Alzheimerin tautia. Sillä on antibioottinen vaikutus. 

Vaahteran sirkkataimet kukkineen ovat syötäviä, joten niitä pitää maistaa. Minulle tuleekin ylihuomenna vieraita, filosofinen ystäväryhmä. En ostakaan kaupasta salaattivärkkiä, vaan ohjaan porukan pihamaalle poimimaan suoraan maasta ja puusta salaattivärkkinsä. Mitähän he siihen sanovat?

Nyt ovat myös pihlajansilmut parhaimillaan. Maistoin. Ja totta se on! Ne maistuvat kuin haukkaisi pehmeää mantelia!

En tiennyt tätäkään! Tauno Palo laulaa Toukokuun

Esikkojuttuja, pääsiäisliljoja ja kevätkaihoa!

Siis en vieläkään tiedä, ollaanko edes lähellä kesää vai ollaanko edes lähellä kevättä. Muistelen, että lämpimämpi terassilla oli istua huhtikuussa kuin nyt toukokuussa.

Ei surra! Hyviä työilmoja nämä ovat. Sitten on illalla aivan kuitti, kun viimein malttaa sisälle tulla.

Hitaasti silmut paksunee. Hitaasti kukkaset avautuvat. Mutta hitaasti myös sitten kuihtuvat. Viileä ilma antaa niiden kukinnalle kestoa.

Nyt vasta jostain luin, että toisin kuin lemmikki, kevätkaihonkukka viihtyisi paremmin varjoisassa paikassa. Yleensä ne joutuvatkin toisten juurilla ryömiskelemään. Toisin on kevätlinnunsilmän laita. Voi kun se on kummallinen, mutta niin suloinen kasvi!

 

Vihdoin viimein avasivat mininarsissitkin kultaiset kukkansa. Usein keväisin ostan niitä ja sitten siirrän jonnekin päin puutarhaa. Mukavasti kasvavat! Samoin ovat pääsiäisliljatkin alunperin ruukkukukkia.

Muistan aina kaiholla, kun koulussa alaluokalla näytettiin pääsiäistaulua, jossa nuo narsissit kukkivat maalaistalon pihamaalla, ja kaikki näytti kesältä. Ihmettelin sitä kovasti, Kotiseudulla oli vielä lunta ja kylmä. Miten ne kehtasivatkin tuoda pohjoisten kouluille tuollaisia pääsiäistauluja!!! Ne näyttivät valheelta.

Samoin on biologisten oppikirjojen laita. Vuokkoja siellä esitellään, kun pohjoisen lapsille pitäisi esitellä rentukat ja metsätähdet.

Nyt minä leikin etelä-suomalaista tässä, sillä olen kerännyt pihaani myös sinivuokon ja valkovuokon kasvamaan. Tosin ne ovat vasta pienellä alulla. 

Esikoistani (ne pikku-sikkojutut) pidän kovasti. Jostakin olen onnistunut saamaan noita kermankeltaisia, jotka kasvavat vahvasti joka paikassa ja pursuavat tuollaista vaaleankeltaista kuin vaahtoa. Toinen esikko joka kukkii, on aika pikkuruinen, väriltään vaalean punainen. Kolmas esikko on minun lemppari. Se on tummansamattisenpunainen, keskeltä kuin kultaa. Ne kukkivat vähän myöhemmin kuin muut. Jossakin minulla piti olla myös valkoinen esikko. Löytyihan sekin, alimmainen kuva. Palloesikoita olen parina kesänä yrittänyt, mutta eivät menesty tässä.

Kirjosieppo on niin riemuissaan, kun on löytänyt uuden pesäpöntön ja nähtävästi sellaiselta paikalta, ettei kissa pääse häntä kiusottelemaan.

Minäkin olen iloissani jokaisesta uudesta lukijasta, joka tuonne taulukkoon pujahtaa. Lämpimästi tervetuloa!

Näin se laulelee: 

Miksi toinen katsoo ylös taivaisiin ja toinen alas maahan?

Aina ei huomaa noita puutarhan ihmeellisyyksiä. 

Ja joku päivä yhtäkkiä huomaa. Kummia juttuja. Luonnon ihmeellisyyksiä!

Kuljimme tässä tänään katsomassa 7-vuotiaan pojantyttäreni kanssa puutarhan kukkia; erivärisiä krookuksia ja sinililjoja. Nehän nyt kukkii näin pohjoisessa ihanasti, ei muut. 

Huomasimme ihmeellisen jutun sinililjoja katsellessamme. Toisessa paikassa skillat eli sinililjat katsovat ylös taivaaseen ja toisessa vain alas maahan. Kyllä ihmettelimme. Muistinkin, että nuo toiset ovat kotoisin Tampereen läheltä eräältä ihanalta puutarhaihmiseltä Airalta (kuten ruusumalvatkin) ja nuo toiset laitoin kaupan sipulipussista.

Nämä katsovat maahan. Niiden herkät heteet näkyvät vain jos katkasen kukan ja
käännän sen. Nimi on Idänsinililja.

Nämä sinililjat katsovat suoraan ylös taivaaseen ja ovat
nimeltään KORJAUS: ISOKEVÄTTÄHTI!!.

Siis tottakai pengoin nettiä. Löysin sieltä kaksi muutakin lajia sinililjoja. Isosinililja näyttää tosi kauniilta. En tiedä selviäisivätkö täällä pohjoisessa V-vyöhykkeellä. 

Sitten löytyy vielä kiintoisa hyasinttisinililja, jonka kasvutapa on paljon hyasintin näköistä. 

Hauskaa sekin, että skillat kuuluvat parsaheimon sukuun, kuten hyasintitkin. 

Eläköön ihana kevät!! Tuntui niin mukavalta, kun pojantyttäreni hyrisi onnesta, kun sai koko päivän viettää ulkosalla. Siellä syötiin ja juotiin. Siellä jopa piirrettiin. Ja kaikkea muuta mukavaa! Voi kun kaikilla lapsilla olisi maalaismummola!

Tässä mummu tietää, mutta tietääkö nuori?

Ps. Tuossa kylläkin kävi niin, että nuori nyt opetti mummua, eli Una oikaisi tuon alimman skillan nimen. Kiitos!

Harvinainen nahkaruusu

Olen tutustunut lähemmin ja syvemmin kotometsäni puulajeihin. Ennenkuin alan tonkia enemmän tietoa noista pihani jalopuista, haluan tuoda esille jotakin ruusuista. Tunnen ihan kutkuttavaa iloa taas tarttua ruusujen salaperäiseen maailmaan.

Tuo otsikon nimi on vähän omaani. Nahkaruusun, josta haluan nyt kertoa, on oikeastaan nimeltä Rosa 'Nankin'. Matti Kulju ehdotti minulle tuollaista epätavallista ruusua, ja minähän taas innostuin. Taitaa Matti tuntea aika hyvin asiakkaitaan.

Jos etsii netistä tietoa Rosa 'Nankin'-nimellä, ei sitä löydä. Nyt löysin eräästä taimitarhasta ruusun nimeltä Rosa pimpinellifolia 'Nankin'. Ja sieltä löytyi myös ruusun kuva. Kuva ei siis ole vielä omani vaan kopioin sen tältä sivustolta. Täälläkin sitä hehkutettiin suurena harvinaisuutena. Ruusu oli löydetty sattumalta Lontoon lähettyvillä olevasta ruusutarhasta nimeltä Rose Society St. Albans, jonne on tallennettu vanhoja ruusuja.

Nythän on ainakin Suomessa siirrytty tuosta nimityksestä pimpinella-ruusut nimiryhmään Spinosissima. Nämä nimitykset sekoittavat tätä ruusuryhmää. Kerron tästä toisella blogisivullani, sillä tämä sivun kuningatar on Nankin!

Tottakai olen hoitanut sitä kuin silmäterääni. Ja on se kiittänytkin. Pienen harsopeitteen alla se on selvinnyt hyvin talven koitoksista ja kasvattanut siellä suojassa jo vireät lehdytkät. Ruusu on vielä pieni, mutta jännityksellä odotan näkeväni sillä ensimmäiset kukat tänä kesänä.

Nankin kuuluu historiallisiin ruusuihin. Jossakin vaiheessa se on melkein kadonnut ruusutoreilta ja ihme onkin, että vielä sen alkuperäistä lajia on löytynyt. Tuo nahkaruusu-nimi juontuu siitä, että sen kukka on nahan tai säämiskän värinen. Nankin on ranskankieltä ja tarkoittaa parkitun nahan väriä. Sen vuoksi olen antanut sille lempinimen Nahkaruusu.

Ruusupensas ei kasva korkeaksi,  vain noin yhden metrin. En tiedä vieläkään, onko tuo paikka sille sopiva, sillä vieressä kasvaa Flammentanz. Voihan se olla ihan kaunis väriyhdistelmä, mutta luulen ,että kukkivat hyvin eri aikaan.

Nankin kuuluu vanhaan pimpinella-sukuun ja sitä on löytynyt Englannista, missä alunperin 1800-luvulla innostuttiinkin tämän suvun erinäisiin lajeihin ja jalostustyöhön. Sitten on tullutkin muotiin Rugosa-lajiin kuuluvat ruusut ja ranskanruusut niiden kukinnan pitkäkestoisuuden vuoksi.

Sain Kuljun Matilta lisää tietoa tuosta ruususta. Sitä aion nyt tähän tallentaa, ainakin itselleni ja muillekin, joita historialliset ruusut kiinnostavat. 

Matti on käynyt kirjeenvaihtoa ruusuasiantuntijoiden kanssa tästä ruususta Amerikkaa myöten. Tai ainakin Ari Hyvärisen välityksellä, jolta Matti tämän ruusun on saanut. Sieltä ruusututkija Brent C. Dickerson kirjoittikin Nankin-ruususta, jonka oli tunnistanut Vibertin jalostus-työksi. Hänellä itsellään on samasta ruususta kerrannaislajike, sekin Vibertin kasvattama. Nähtävästi tuo piirretty ruusu on juuri tällainen laji. Dickenson oli kehottanut Mattia pitämään ruususta huolta. Ja niin yritän minäkin.

Lisään tähän vielä tiedot tuosta piirroksesta.
Nankin rose, tearose rased by Monsieur Ducher at Lyon 1871

piirros kirjasta F.Grobon: Hippolyte Jamain (ruusunkasvattaja) and Eugene Forneys's (piirtäjä) Les Roses, Paris, J. Rothschield 1873  

Ruusu kuuluu pimpinellifolio-jaloisteisiin vuodelta 1817. Rosa 'Nankin' on sittemmin pelastettu Englannin Royal National Rose Society Gardenista St. Albansista. Ehkä tuo pelastaminen tarkoitti sitä, että ruusu oli vaarassa jäädä unholaan.

Jean- Pierre Vibert, 1777-1866 tuli Britteissä kuuluisaksi ruusujen kasvattajana ja erityisesti ruusujen värejä ihailtiin. Vibert aloitti ruusujen jalostamisen vasta 1816, joten tämä Nankin-ruusu oli ensimmäisiä kaupalliseen arvoon nousseita lajeja. Sittemmin hän kehitteli satoja eri ruusulajeja vuoteen 1851 saakka. Vibertiä pidetäänkin kaiken ruusujalostuksen suurena esi-isänä.

Vibertin elämästä olen kertonut Minette-ruusun yhteydessä. Sekin on Vibertin luomus ruusujen joukossa. Tässä tuo "Uskomaton tarina" hänestä.

Haluan tähän lisätä vielä Vibertin englanninkielisen tekstin, joka niin hyvin kuvaa miehen rakkautta ruusuun:

"See, my child, a man knows truly what he has loved best on earth only when in his last days he finds it still in his heart. Like the rest of the world, I have thought that I adored and detested many men and many things. In reality, I have loved only Napoléon and roses. Today, after nearly a century of rebellion against all the evils which I have suffered, there remain to me only two objects of profound hatred: the English, who overthrew my idol, and the white worms that have destroyed my roses'."

En halua pilata tekstiä huonolla käännökselläni, mutta kerron pääpiirteittäin. Vibert löysi kuolinvuoteellaan elämästään kaksi suurta rakkautta; Napoleon ja ruusut. Hän vihasi kahta asiaa; englantilaisia, jotka aiheuttivat hänen idolinsa lopun ja valkoisia matoja, jotka tuhosivat hänen ruusunsa.

Tähän sopii niin hyvin Eila Pellisen Novgorodin ruusu, Eilan ja Vibertin muistolle!

Mitä yhteistä on pajulla ja aspiriinilla?

Kerron sen heti. Ne molemmat sisältävät salisiinia. Aito salisiini on pajun kuoressa, jolla on kuumetta alentavaa ja tulehduksia hillitseää vaikutusta. Sen pohjalta on valmistettu aspiriinia.

Aspiriini eli asetyylisalisyyttihappo mikä ymmärtääkseni on synteettinen valmiste. Sen sisältöä ja vaikutusta voi tutkia Wikipedian sivulta enemmän tässä. Vanha tuttu kipulääke, joka voi vaurioittaa vatsaa.

Tämä kevät on niin myöhässä, että äiteinpäivänä ei edes paju vielä kuki.

Se mitä en tiennyt, että tuo aspiriini-sana tulee eräästä tutusta kasvista, nimittäin mesiangervosta (Filipendula vulgaris), jonka vanhempi nimitys on Spiraea vulgaris. Eli aspiriini on tullut tuosta sanasta spiraea, Salisiini eristettiin ensimmäiseksi mesiangervosta jo vuonna 1826.

Ja sitäkään en tiennyt, että sitten kolme vuotta myöhemmin löydettiin salisiinia pajun kuoresta enemmänkin. Kerrotaan myös, että salisiinin puhdistaminen pajun kuoresta oli niin hankalaa ja kallista, että alettiin etsiä siitä synteettistä (keinotekoisesta) johdannaista vuonna 1859. Bayerin lääketehdas sitten vasta kehitteli salisyylihapolle korvikkeen 1899, josta syntyi meille tuttu aspiriini.

Nyt ollaan ehkä palaamassa aitoon pajunkuoreen, sillä viimeaikaisissa kokeissa on havaittu, että pajun kuori on todella tehokasta ja vatsalle siedettävämpää kuin synteettinen aspiriini. Minusta tämä olisi toivottavaa, kun paju kerran on todettu kivun lääkitsemisen ihmeeksi ja sitä on ylenpalttisesti saatavilla.

Nämä tiedot poimin edelleen Sinikka Piipon kirjasta Elinvoimaa puista. 

Sinikka antaakin hyvän reseptin nivelkipuihin: Kourallinen pajunkuoren kappaleita, 200 g kirkastettua voita (ghee). Kuoret ja ghee kuumennetaan kattilassa, sekoitetaan ja annetaan hautua yön yli. Aamulla lämmitetään ja siilataan kuoret pois. Vain ulkoisesti käytettävää!

Muuten pajua ei kannata syödä! Lampaille niitä lapsena kuitenkin kerättiin. Ja eräs lapsuuden herkku oli seuraavanlainen: Keväinen paju kuorittiin. Paljas oksa pistettiin muurahaispesään ja annettiin muurahaisten käydä sen kimppuun. Sitten oksasta ravisteltiin muurahaiset pois. Oksaa imettiin suurella nautinnolla, makean kirpakka yhdistelmä pajusta ja muurahaisen pissasta.

Yksi juttu, mikä pitäisi oikaista virpojille pääsiäisen alla. Niillä pajunkissaoksilla pitäisi todella todella virpoa, eli koskettaa ympäriinsä virvottavaa. Uskottiin, että pajunkissat vetävät sairauden ja pahan ihimisestä täten pois. Siis ei riitä pelkkä huiskuttelu!

Minä olen melkein joka kevät tehnyt jos jonkinlaisia tukia ja koristetta tavallisesta kuoripajusta. Ruusuaitakin pihalla on osittain pajusta tehty. 

Siis sikiävä pajummehan on tosi ihana juttu!!!

Tässä tietenkin kuuntelemme uuni- eli pajulintuamme. Hassu nimi tuo pajulintu, sillä ei lintu pajukkoon tee pesää. Uunilinnun ymmärtää, sillä tämä tekee uunimaisen pesän ojien reunuksiin, ehkä sinne pajukon kätköön kumminkin. Lähtiessä pesästä uunilintu peittää suuaukon näkymättömäksi. Tämän olen nähnyt, kun olen seurannut pajulinnun pesimistä jo lapsena.

Pajulintu eli uunilintu laulaa tässä niin haikeasti!

Jahas, tännekin änkesit!

Eräs kukka, jonka sain Salmelta, tuli pihaani jäädäkseen. Kasvi on kaksivuotinen ruoho, mutta on kotiutunut pihamaalleni oikein pysyvästi, koska sen siemenet leviävät vähän sinne tänne, usein yllättäviinkin paikkoihin. Kuten tässä ruusun juurille.  Koska se vie voimaa maasta vain pari vuotta, ei se varmaankaan ehdi pahaa tehdä. Ja aina sen voi nykäistä pois, jos ei tykkää. Ensimmäisen vuoden kasvuston lehdet ovat kuitenkin niin hellyyttävän pehmeänkarvaisia, etten juuri koskaan raski sitä hävittää.

Kasvin nimi on ukontulikukka, Verbascum thapsum. On kaksi versiota tulikukka-nimelle. Sen keltaista liekinkaltaista korkeaa kukintaa voi verrata tulenliekkeihin. Luontoportin-sivustolta luin, että tulikukkaa on käytetty soihtuna pimeällä. Antiikin ajoilta sen kukan nimi onkin ollut Gandela regia, mikä tarkoittaa Kuninkaan kynttilää. Piipussakin sitä on poltettu, mutta ehkä enemmänkin karhean kurkun tai yskän vuoksi, sillä tulikukalla on hoidettu kaikkea keuhkoon liittyviä sairauksia.

Ja on toki paljon muitakin jotka siementen kera levittäytyvät pitkin puutarhaa. Kuten kaunis keto-orvokki, Ruotsin saaristosta kotoisin, siellä nimetty äitipuolenorvokiksi. Samoin löytyy puistolemmikki. Ja sallin niiden lennellä ja lisääntyä. Joskus nyhdän noita orvokeita tiiviimmäksi ryhmäksi johonkin. Yksi mitä olen kaivannut mukaan, on pudasruoho eli kurkkuyrtti, jota minulla oli monia vuosia. Sittemmin hävinnyt, kun ei ole tuota juurikasmaatakaan enää. Nyt löysin sitä kaupasta ja aion istuttaa johonkin olemaan ja lisääntymäänkin.

Mitä tällaisia sinne tänne tupsahtavia kasveja teillä on puutarhassanne?

Miten erottaa harmaalepän ja tervalepän?

Minulle on aina ollut vaikeaa erottaa näitä kahta puuta. Siksi laitan ihan itselleni ylös tähän sen eron. Jospa muistaisin nyt ja löytäisin ihan lähimetsästäkin sen tervalepän, josta eräs tietävä minulle kertoi. Haluan löytää sen. Näillä seuduilla tervalepät ovat vähän harvinaisimpia.

Kas tässä molempien puiden kuvat lehdestä. Kuvat eivät ole omiani. Niitä piti etsiä nettisivuilta.

Tässä tervalepän tylppä lehti

Ja tässä tavallisen harmaalepän terävä lehti.

Leppä puuna on niin tuttu ja joka puolella kasvava, että tuskin sitä "näkee"! Lepikosta tietää, että siellä on jotakin kosteaa. Lepän vasta sahattu puu on hauskan punainen ja siitä juontaa sen nimikin. Nimittäin leppä-sana tulee suomensukuisesta kielestä, jossa se on tarkoittanut verta. Vahingoittunut lepän pintä näyttää verestävältä.

Leppä tärkeimmillään minulle on savusaunapuuna. Kerään erilleen kaikki leppä- ja haapapuut muiden polttopuiden joukosta tuonne savusaunaliiteriin. Olen oppinut, että vain niitä on hyvä käyttää savusaunapesässä. Ne eivät tuota kitkua, kuten pihkaiset ja tuohiset puut!

En ole syönyt koskaan leppääkään enkä rohtona käyttänyt. Nyt kuitenkin luen Sinikka Piipon kirjasta, että jopa sen lehteä voi käyttää vähän samoin kuin ratamonkin lehteä. Vanhan kansan kulkiessa työnnettiin kenkään tai käärittiin rohdokseksi turvonneille jaloille lepän lehtiä. Kyllä vanha kansa on osannut! Ruusutautia on hoidettu seuraavanlaisella keitteellä: Lepän ja pajun kuorta on jauhettu ruisjauhojen sekaan ja tästä on tehty käärre paikkaan missä ruusu sijaitsee. Lepänlehtiä on ripoteltu lattialle ja karkoitettu siten syöpäläisiä. Enkä tiennyt sitäkään, että harmaalepän kuoresta, lehdistä ja urvuista saa keltaista, ruskeaa tai mustaa väriä värjäykseen!

Leppäkin sisältää antioksidanttia ja siten parantaa vaikka mitä! Leppätee on hyvää ientulehduksiin.

Tuntuu, että leppäkin parantaa kaikki taudit, syövänkin sen uskottiin parantavan.

Roskapuunahan yleensä leppää pidetään. Nyt halusin sen arvoasteikkoa nostaa. 

Leppälintu pesii tässä lähellä. Siksipä kuunnellaan sen laulamista!  Se on vähän yhtä suruvoittoista kuin on pajulinnunkin ääni.

Helisevä haapa!!

Pysähdyn aina ihailemaan haavan ihmeellistä runkoa väreineen! Siinä on niin outoja muista puista poikkeavia rungon värejä. Ja se syysväritys! Yhteen aikaan haaveilin haaparivistöä tuonne tontin päähän parkkialueen viereen. Yritinkin kaivaa taimia ja istuttaa. Ei se onnistunut. Sitten huomasin, että aivan kotini metsätien toisella puolella liplattavat haavan lehdet niin kauniisti. Huokasin ja tyydyin siihen! Kotometsästä löytyy kaikki puut.

Olen aina ihaillut myös haavan lehtien sitkeyttä. Haavan lehti on vahva ja kovapintainen. Sen vuoksi sen ei tarvitse piiloitella myrskyjä eikä kaatosadettakaan. Se vain nöyränä ottaa kaiken vastaan eikä ole moksiskaan. Maalasin kerran haavan lehdet sateen jälkeen. Työ on tehty liitupastelliväreillä, tässä alhaalla. Tykkäsin itsekin tuloksesta. Se on maailmalla jossakin.

Haapa kuuluu Populuksen suureen sukuun poppelien kanssa. Niin kutsuttu lakritsapoppelikin, olisiko sama kuin balsamipoppeli, kasvoi ennen tässä pihalla. Keskellä nurmea se levitti ihanasti emikukintojansa, joita sitten sain rapata irti poikien ja mieheni avoimista jalkapohjista. Ja se poppeli nousi esiin kaikesta, mihin vähänkin jokin esine teki koloa maahan. Halusin poppelin hiivattiin! Sainkin sen katoamaan pihaltani. Samoin se on saatu katoamaan Raahesta Ouluntien reunuksilta, johon Neuvostoliitto joskus niitä lahjoitti. Eivätköhän nekin tuottaneet päänvaivaa, koska ne kaivettiin ylös ja pois. Kuulinkin jostakin, että entisessä Neuvostoliitossa Stalinin käskystä poppelia istutettiin joka paikkaan, koska se oli niin nopeakasvuinen. 

Suomalainen haapamme on yhtä sikiävä. Se saattaa valloittaa metsiä taimillaan. Onneksi se on suurta hirvien herkkua, joten taimet häipyvät aika äkkiä.

En ole koskaan syönyt haapaa millään lailla, kas kummaa, kun yleensä olen maistellut kaikkea.. Nyt tiedän, että esimerkiksi haavan silmutee on hyvää verenpuhdistuskuurina tai jopa pissa- ja eturauhasvaivoihin auttavaa. Niitä silmuja on vain kuitenkin keväällä. Tosin nykyään niitä voisi esim. pakastaa. Samaan hyötyyn voi käyttää nuorten haavanoksien kuoriainesta. 

Kyllä intiaanit ovat osanneet hyödyntää luontoa! Luin monenlaista haavanparannuskeinoa Sinikka Piipon teksteistä kirjassa Elinvoimaa puista. Ja millainen hoitola on suomalainen metsä puineen!! Milloin voisimme käyttää sitä kaikkea lääkkeenä ja jättää synteettiset vähemmälle? Se taitaisi olla aika mullistus lääketeollisuudessa. Ei onnistu ilman suuria taistoja!

Löytyiskö tähän haavanlehtien ihanaa musiikkia?

Tässä sitä on! Taustalla tuuli bassona pauhaa...

Rastasryhmä apuna vai haittana?

Joka keväinen ilmiö on punakylkirastaiden vierailu pihamaallani. Niitä on iso parvi. Nehän tunnistaa tuosta ruosteenpunaisesta rintaläikästä, joka läikähtää heidän lentäessäänkin.

Kissojaniko he käyvät tervehtimässä ja kiusaamassa? Onhan siinä kissoille vähän vaihtelua. Istua nököttävät ja ihmettelevät. Eivät uskalla edes lähestymään.

Minusta tuntuu, että jotain hyvää nuo rastaat käyvät pihamaallani tekemässä. Vai olenkohan väärässä? Ainakin he jättävät ikävät jäljet.

Isoimmille ruusupensaille nimittäin en anna syksyisin mitään tyvimultaa, kompostia tuhkaan sekoitettuna vähän ja senkin peitän puiden lehdillä nätisti. Pitäisköhän nekin sitten harata pois, en tiedä? Vierestä olen harannut. Mutta auta armias minkä näköistä kaikki on rastaiden jäljiltä!

Täytyyhän sieltä jotain elävää löytyä, kun kaikki nokitaan ja levitetään hujan hajan. Ne tonkivat kaiken pitkin pihaa. Toivottavasti rastaat nokkivat sieltä suuhunsa myös ne haitalliset pieneläjät. Tähän tuuditun. En mene poiskaan niitä ajamaan. Muutaman päivän ne tässä oleilevat ja sitten jatkavat muuttomatkaansa.

Onnenruusun juuristo on  vasta aloitettu.

Kempeleen kaunottarella on tehty perusteellista työtä, laidasta aloitettu.

Onko teillä tällaisesta kokemusta? Mitä ne rastaat sieltä nokkivat? Onko hyvä näin?

Punakylkirastaiden laulu ei ole pelkkää räkättämistä, vaan kaunista livertelyä. Tässä sitä!

Kataja, sitkeyden perikuva

Onkohan kataja loppujen lopuksi sitkeyden perikuva? Viime vuosina on huomioitu siellä täällä vähän surkean näköisiä katajia. En ole sittemmin lukenut olisiko niissä jotain tautia havaittu vai onko märät kesät niitä vaurioittaneet. Katajahan on kuivan kankaan pensas! No ainakin poikien tekemissä jousissa katajasta saatiin tukeva ja taipuisa varsi.

Tuon takaisin tämän vanhan juttuni, koska siinä on minun katajani, lapsuudesta tuttu katajanmarjan maku suussa. Lapsena sitä söi kaikkea, huomaan. Mutta odottavat äidit ja munuaisvikaiset varokoot tätä marjaa. Pylväskataja on rauhoitettu maassamme. Tosin tavallisesta katajasta olen ottanut vihtaksia saunaan ja ne vasta hyviä ovatkin! Haudutettuna hyviä oksia voi käyttää useammankin kerran. Kannattaa kuitenkin hauduttaa ne ensin tosi kuumassa vedessä. Sinikka Piippo kertookin kirjassaan että ulkoisesti kataja auttaa pintaverenkiertoon ja alentaa verenpainetta (kuten saunakin yleensä) ja auttaa sitkeässä limassa. Katajanmarjaöljy on myös hyvää höyryhengityksenä vilustuneelle ihmiselle. Kehon puhdistukseen käy ihan katajanmarjoista keitetty teekin. Kataja kaikkinensa on melkein kuin pieni pörheä sairaanhoitaja tuolla luonnossa.

Oman pihani villi kataja, ei suinkaan pylväskataja, vaan arkinen raappana, on aika surkea. Huomasin kerran vuosia sitten sen pienen katajantaimen vanhan koivun juurella ja olen antanut sen siinä kasvaa. Mielestäni katajakin kuuluu puutarhaan! Vähän se on vaikeassa paikassa, joten en odota saavani siitä edes tarpeeksi sinisiä kypsiä marjoja, joita muuten olen metsästä poiminut mausteeksi ja parantajaksi. Tosin katajakin pudottaa neulasia kuten kaikki viherpuut. Taitaa omalla pikkukatajalla olla neulaskadon aika.

Hoidin kerran maksani katajanmarjoilla kuntoon, niin uskon, koska laboratorionäytteet paranivat. Ensimmäisenä päivänä söin yhden, toisena kaksi ja  kolmantena kolme. Söin 12 marjaa 12. päivänä ja sitten vähennin annosta perääntymällä siten, että sen jälkeen söin 11 marjaa, seuraavana päivänä 10 marjaa ja niin edelleen. Maksavaurioistani ei silloin löytynyt mitään muuta syytä kuin masennukseni ja energian vähyys. Maksahan on moottorimme.

Katajanmarjaa kannattaa kunnioittaa, sillä sillä menee kolme vuotta, ennen kuin se on kypsän sininen ja rohdokseksi kelpaava.

Tarkoitus tässä ei suinkaan ole nyt paneutua katajan terveellisyyteen tai haittoihin. Tarkoitukseni oli kertoa HERRA PITKÄSESTÄ. 

Minäkin luulin, että on olemassa vain pylväskataja ja kataja. Mutta on olemassa myös Herra Pitkänen ja Paksu Bertta, yksilöt, jotka ovat luokiteltu jotenkin omiksi lajeiksi.

Kasvoin osan nuoruuttani Raahen likellä olevassa suuressa ja monipuolisessa saaressa nimeltä Preiskari. Siellä oli kesämökkimme vasten aavaa merta. Usein vierailin siellä myös ystävieni mökeillä. Se oli saari mistä saimme kaikki mahdolliset marjat hilloista tyrneihin ja karpaloihin, ja sen polut ovat ikimuistoisia. Siellä kasvaa useita pylväskatajia. Luulin, että Särkän Taimistolta ostamani Herra Pitkänenkin olisi sieltä kotoisin, mutta niin ei ollut. 

Tämän vuoden retkikohteena voittanut Raahen saaristo sisältää paljon luontorikkauksia. Herra Pitkänen on löydetty Smitin saaresta leppien keskeltä, josta sitten on otettu taimikasvatuksia Kalajoen Ukonahon Taimistolle ja Särkän Taimistolle. Esa Ukonaho ja Jari Särkkä ovat kulkeneet maisemia ja tehneet löytöjä!

Herra Pitkänen on pihallani aika laiheliini, mutta voinut jo hyvin kolme vuotta. Sen korkeus on vasta puolitoista metriä, mutta annas kun aikaa kuluu, se voi nousta neljään metriin korkeudessaan. Aika jännä nähdä, miten se kasvaa sammalsohvani vieressä. Tunnusomaista tälle löytökatajalle on myös sen pehmeät neulaset. Siis odotan tämän katajan voivan joskus antaa minulle oivan katajavihtan saunaani. 

Edelliset luontokaverukset olivat löytäneet samaiselta saarelta myös oudon kartiomallisen katajan, jonka Esa Ukonaho on nimennyt Paksuksi Bertaksi. Se on siis matalampi, mutta paksumpi. Tätä ei taida vielä olla myynnissä, koska taimikasvatus on vähän hitaampaa. Tällaista tarinaa kuulin Särkän Jarilta.  Kuvassa alhaalla Herra Pitkänen, 

Olen aina ihaillut eteläisiä pylväskatajia, jotka ovat ymmärtääkseni suojeltuja. Niitä ei saa taittaaa, mutta marjoja varmaan saa poimia. Olikos se nyt sillain, että kolmannen vuoden marjat ovat vasta kypsiä ja valmiita? Mielenkiintoista nähdä, milloin ja millaisia marjoja Herra Pitkänen saa aikaan.

Tässä kuitenkin wikipedian tietoa enemmänkin katajasta, jos jollakin heräsi mielenkiinto!

Keväistä hiipparointia

Olin vielä kirjoittelemassa, kun naapurin rouva kolkutteli ovella. Kiehautin pikakahvit, puin puutarharyntteet päälleni ja istahdin sinne seuraan aurinkoiselle terassille. Kävimme läpi ajankohtaiset asiat ja kiertelimme pihan kiitellen hyvin nukkuneita ruusujani. Ja hymyilimme iloisille krookuksille.

 

Aloitin haravoimisen. Muistin mahlaämpärini. Hain sen metsästä ja siivilöin paperin kautta puhtaaksi mukiin. Lähdin hakemaan toista paikkaa  metsästä, missä sahata oksa (en muista mihin olen laittanut mahlatusvälineeni). En yltänyt sahaamaan. Noudin pikkuisen tuolin avukseni. Siihen oksalle laitoin ämpärin keikkumaan. Tip-tip-tip. En pudonnut tuolilta. Aion muutaman pullollisen pakastaa.

Jatkoin haravoimista. Tarkkailin talon eteläisellä puolella olevia ruusujani. Perkkasin kuivia oksia pois. Muistin pissaämpärini. Elkäähän nyt, tämän on elämän realiteettia! Nukun nykyään tuolla ylhäällä vinttikamarissa, missä on viileää eikä aamuaurinko herätä. Noudin ämpärin ja täytin sen vedellä. Siitä ammennan sopivan typpiannoksen talon edessä oleville kasveille, jotka jo komeasti tekevät silmuja. Eipä silti. Olen tarjonnut ämpäriä yövieraillenikin käyttää, ettei tarvitse talon muuta väkeä herättää eikä kavuta aika hankalia portaita alas. Se on hyväksytty tietyllä mielihyvällä. Tuotos on käytetty kesäisin puutarhassa.

Jatkan haravoimista. Huomasin, että yhtä ruusupensasta voisin kyllä vähän harventaa ja katkoa punaviinimarjapensaan oksat pois. Aion raivata sen ylös ja istuttaa ruusun siihen tilalle, kuinkas muuten, heh. Mihin minä sahan laitoin? Löysin sahan koivun juurelta.

Huomasin, että pitääpä ottaa keltaisista krookuksista vähän kuvia. Ne ovat komeimmillaan. Talsin sisälle. Saappaat jalassa. Ittehän minä siivoankin. Ei aina viitsi repiä saappaita jaloista.

Kuvasin vähän muuallakin. Kissat kulkivat iloisesti jaloissani.

Kas, pitääpä varjopuolelta vähän särkeä tuota jäätä lapiolla. Sulaa äkemmin. Hakkasin lapiolla reunoja. Onneksi lapiota ei tarvinnut etsiä, kun se siinä nurkassa odotti.

Jatkan haravoimista. Haalaan sahatut oksat risukasaan, jossa vieläkin on lunta. Se odottaa nuotiotulta. Huomasin, että enhän noita ruusunoksia silmuineen raski kaikkia pois heittää. Löysin tyytyväisenä pienet oksasakset taskustani. Leikkelin komeimmat oksat talteen. Lompsin hakemaan jotakin astiaa, jonka sitten täytin vedellä. Astian ruusunoksineen laitoin kesäkahvilan aurinkoiselle pöydälle. Minulla on 15.5 ensimmäinen ryhmä tulossa keväästä nautiskelemaan, joten jos vaikka oksat olisivat jo koreita kahvilassani.

Jatkan haravoimista. Hohhoijaa! Vein ensimmäisen kuorman roskakasaan. Kompostiin en viitsinyt laittaa, kun ne piikkiset ruusunoksat ovat vähän vaikeita siellä.

Ottipa se yksi kuormallinen lujille! Miten ihmeessä siihen meni koko pitkä tunti?!!

Punarinta on tässäkin pyörinyt ja olen yrittänyt opetella tuntemaan sen iloisen laulun. Eikö Robin Hoodin porukka osannut sitä matkia. Se oli heidän merkkiviheltelynsä? Eikö siksi myös linnun nimi Englannissa ole Robin.

Punarinta laulaa kauniisti (Erithacus rubecula)

Tuoksuvan herkkä tuomipuu

On mukava käydä vähän läpi kotipihani puita. Tutustun tässä niihin syvemmin Sinikka Piipon Elinvoimaa puista-kirjan kautta. Ja tähän ikään on kertynyt niin paljon niitä kokemuksia ja muistoja. Niitä pitää saada purkaa. Tuomi kuuluu lapsuuteni helluntaipyhiin!

Joskus on mukava katsoa tuota sukupuuta puillakin. Tuomella on 200 sukulaislajia, jotka kuuluvat Prunus-sukuun. Ei arvaisi heti, mutta siihen kuuluvat kaikki kirsikat, luumut, persikat, aprikoosit ja jopa mantelit. Suomessa tapaa tuomipuun rinnalla myös oratuomia, jota on muun muassa käytetty luumujen risteytyksessä.

Jälleen piti lainata Luontoportin kuva, sillä muuten
olisi aika hakeminen omista kuvista.

Siis yhtä lailla kuin ruusuja ja muita kasveja, niin myös puita risteytetään ja etsitään tänne pohjoiseenkin kestäviä lajeja. Kiitän tosin rekisteröintitapaa, sillä muuten tämä risteytyshomma villiintyisi liikaa, emmekä pian tietäisi mistä kaikki on lähtöisin. Ainakin minä kunnioitan esi-isiä ja esiäitejäni ja on hyvä tietää heidän elämästään ja siitä, mistä on lähtöisin. Puilla ja ruusuilla sama tilanne!

Sitä ihmettelen, miksi yksi juttu ei sitten onnistu. Nimittäin kerrotaan, että tuoksu torjuu yleensä pienelijöitä, kuten tuomellakin. Mistä hiiestä ne kamalat ötökät sitten ilmestyvät tuomeen? Kaadoin pois kauniin pihatuomen tuosta eteisen vierestä, kun se vuosi vuoden jälkeen oli täynnä kauheita ötököitä. Kaunottaresta muuttui hirviöpuu! Mutta tuolla vanhan ulkosaunan takana kasvaa kaunis ja terve tuomi. 

Minulle tuomi on tärkeä tuoksullaan. Sen tuoksu tuolla ulkona ei riitä. Olen aina taittanut muutaman oksan myös tuvan pöydälleni, jossa voin ihailla sen tuoksua ja herkkiä kukkaterttuja ilta- ja aamuteenkin lomassa. On tosin surkeaa vanhempana huomata, että se tuoksu ei ole yhtä voimakasta kuin lapsena. Olette varmaan huomanneet. Aistit heikkenevät iän myöstä, myös hajuaisti.

Tuomen marjat sellaisena ovat vähän myrkyllisiä. Tosin lapsena niitäkin syötiin, ei tosin paljoa. Eiväthän ne hyviä olleet. Myrkky häviää keittäessä ja kitkeryys pakastaessa, kuten pihlajallakin.

Mistähän ihmeestä yrttitieto ennen kaivettiin? Esimerkiksi se, että hevosen kapitautia on lääkitty tuomen juurella ja siihen sekoitetulla kukon tai kanan lannalla. Tuomen kuorella on lääkitty käärmeenpuremaakin.

Tuomenmarjateellä on hoidettu suolistovaivoja ja jopa potenssia! Kukkiakin voi käyttää suolen toimintaan. Hyvin paljon tuomea on käytetty erilaisiin sairauksiin. Miksi kaiken tämän käyttö on sitten kadonnut? Ei sentään kokonaan. Mutta itse tiedän, että luonnonyrttien kerääminen ja kuivattaminen vaatii oman aikansa ja viitseliäisyyden. Tuomenmarjaa on muinoin käytetty mehuihin. Piipon kirjassa oli mielenkiintoinen resepti tuomenmarjaviinille, mutta jätetäänpä se aihe tähän.

Tuomipihlajaa ei sitten pidä sekoittaa tuomiin eikä pihlajiin. Se kuuluu aivan eri sukuun ja on ruusukasveja. Siksi ihmettelenkin, miksi Suomessa annetaan tuollaisia epäjohdonmukaisia nimiä. Intiaanipuu olisi sille ollut hauska ja mielenkiintoinen nimi. Tuomipihlajasta minulla on juttua tässä.

Iki-ihana Tamara Lundin laulu tuomesta, Muistelen, että tämäkin laulu kuuluu mustalaislauluihin Venäjältä:

 Tamara Lund - Valkoakaasiat 1962

Onnea tuova pyhä pihlaja

Pihlaja on Suomen pyhä puu ja varmaan muuallakin Euroopassa näin. Sen kuuluisi olla joka pihalla, sillä sen sanotaan tuovan onnea.

Pihlaja on myös lapsuuteni rakkain puu. Se kasvoi talomme takana kiviraunion vieressä. Se oli iso, monihaarainen ja kuhmurainen. Siihen kiipesin ja myöhemmin pikkusiskonikin heti kun kynnele kykeni. Kuinka lämmin sen syli oli keväisin, kun aurinko sen runkoon porotti! En muista, että missään olisin nähnyt niin paksurunkoista pihlajaa. Mutta tietenkin muistan sen lasten silmin nähtynä. Ja sen rungon mutkissa aloille odottella niitä tuoksuvia kukkasia ja kesän tuloa!

Hävettää, kun en koskaan ole ottanut pihlajasta kuvia, nyt lainasin. Korjaan
tämän ensi kesänä.

Pihlaja on myös juhannuspuu! Se kuuluu juhannuksen tuoksuun, ainakin täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Se tuoksu on makeaa, vahvaa ja jopa huumaavaa. Nyt vasta luin Sinikka Piipon kirjasta, että pihlajankukkatee on hyvää yskään ja keuhkoputkentulehdukseen. Ja senkin, että lehdissä on antioksidanttia ja ovat hyvä apu ripuliin ja vatsatautiin. Pihlajasta kun on etupäässä käytetty marjat.

Lapsena joskus etsittiin oikein tarkoituksella makeaa pihlajanmarjaa. Ihan punainen ja pieni oli kitkerä. Liian vaalean oranssikin oli pahan makuinen. Mutta mehevän iso, pullea ja oranssinpunainen oli se paras. Ehkä marjan maku johtui sen kasvupaikasta ja maaperästä.

Suomenpihlaja on risteytynyt alunperin Ruotsinpihlajasta. Pihlajalajeja eli sorbussukuun kuuluvia on kuitenkin satoja.

Kävelimme pienen pojantyttären kanssa pihamaalla ja kerroin hänelle puista. Kerroin, minkä olen kasvattanut hänen isälleen, sedälleen, mieheni muistoksi ja itselleni. Ihmettelimme, mikä puu olisi hänen. Hän valitsi syreenin takana olevan pihlajan, joka on nuoruutensa parhaassa kasvussa. siellä ja vähän piilossa varttunut. Sovimme, että pyhä pihlaja saa siinä kasvaa, sen kasvua voi vuosittain seurata ja vaikka tehdä hilloa sen marjoista. Tyttö osoitti vieressä kasvavaa notkeaa koivua ja sanoi: -Tuo on äiti! - Tottakai, ja se kasvaa sinun vieressäsi. Sekin saa kasvaa tuossa.

Nyt siis tiedän, että sellaisetkin puut ovat kasvamassa puutarhassani ja sallin kasvaa. Olen kyllä joutunut karsimaan kaikenlaista ja antamaan tilaa spirean siinä kukoistaa.

Samoin lainakuva kasvitieteelliseltä sivustolta.

Olen kirjoittanut pienen runon puista, jotka kuvaavat ihmisiä.

Kuusi mahtava metsän uros

huojuu, hymisee ja hymyilee.

Sen rungossa virtaa voimavirta,

joka värisyttää jokaista neulasta.

Kevätaurinko niitä suutelee,

jokaista erikseen.

Kuusen juurella ujona notkea koivu

kuuntelee metsän urhon tietoa,

nyökyttelee, värähtelee ja tietää,

että saa luvan kasvaa vierellä.

Koivu kiittää ja myöntää

voimallisemman.

Koivun vieressä pihlaja

niin monivivahteinen ja iloinen,

ojentelee itseään ulottuvuuksiin,

taivuttaa päänsä koivun runkoa kohden,

kurkottelee nähdäkseen suuren kuusen.

Niin virkeät sen lehdet, tuoksuvat kukkaset

ja punaisina pirottavat marjatertut.

Niiden painosta oksat nuokkuvat

kuin pienet kätöset täynnä käsirenkaita,

kaulassa punaisia helminauhoja,

koko puu tanssimassa piruetteja.

Taipuisa Koivu-neitokainen!

Havupuut ovat maskuliinisia ja lehtipuut feminiinisiä. Näin moni ajattelee. Minäkin.

Ensimmäiseksi minulla tulee mieleen koivusta tuo taipuisuus. Nuoret koivut olivat niin ihanan notkeita ja voi sitä huijaamista! Kiivettiin vahvempaa puuta pitkin ensin ja kun ihan vieressä oli notkea koivu, otettiin latvasta kiinni ja huijattiin maahan. Tai sitten käpättiin norjaa koivunrunkoa niin ylös, että se alkoi taipumaan, otettiin latvasta kiinni ja päästettiin jalat irti. Huiiii! Oltiin Tarzaneita ja Janeja! Joskus ne koivut katkesivatkin. Ja voi sitä saarnaa, kun metsänomistaja sen huomasi.

Toiseksi tulee mieleen lapsuuden pihakoivut ja siinä välissä se kiikku, jossa käytiin aikaa viettämässä ja ilmavirtoja nauttimassa.

Koivikko kotikylästäni, kuva Aila Nikola

Sittemmin katselin aina koivumetsiä, varsinkin keväällä niiden lehtien ollessa hiidenkorvilla ja runkojen huojumassa hiljaa kevättuulessa. Onko kauniimpaa ja raikkaampaa näkyä silmille kuin koivujen valkoiset varret ritirinnan siellä ulottamassa itseään taivaan tuuliin. 

Sitten on jäänyt mieleen monet keväthankien hiihtoreissut koivunrunkoja katsellessa. Silloin varsinkin nuorten koivujen valkea runko punertaa vaaleanpunaiselle. Ehkä se johtui maastosta, missä ne kasvoivat. Kaunista silkkimäistä tuulessa väräjävää pintaa elinvoimaa uhkumassa.

Vielä on pihassa yksi vanha koivu, toinenkin. Tuon missä
Kotka kohoaa siivillensä, jouduin kaatamaan erään asiak.
kaan huomatessa, että se on sisältä laho. Niin olikin.

Noh, koivunmahlan tiedämme kaikki. Alakoulun pihalla oli iso kivi ja sen vieressä iso koivu. Siihen kiipesimme keväisin välitunnilla, taitoimme pienen oksan pätkän ja imimme makeaa mahlaa sisäämme. 

Ja kuinka kuumana koivuhalko palaa pesässä. Ja kovaa oli luokissa koivupintaiset pulpetit. Sai niitä hermostuneempikin pojankolttiainen kaivertaa, ennen kuin siihen jotakin jälkeä sai! Oi, ja ne koivuvihtat, kesän ensimmäiset. Eipä silti, joskus pyysin naapuristakin koivuvihtaa, kun teevärkki siitä oli loppunut. Se oli joskus talvisin ehdotonta ja kesäkuumilla, kun alkoi tulla vesipöhöä ja tarvittiin nesteenirroittajaa. Ja kun siihen tottui, niin hyväähän se oli. Vaikka aina täytyy muistaa, että liika on liikaa. Yrtit ovat sopivia kuureina, ei jatkuvasti käytettynä. Koivunlehtiteen käyttö ei sovi imettäville äideille, ei munaissairauksissa eikä sydänsairauksissa. Vaikutukset on aina hyvä tietää, myös ne negatiiviset.

Hiirenkorvat! Juhannuskoivu! Vaneri! Visakoivun kuksa! Pahka! Koivuvitsa! Sitäkin olen saanut maistaa. Joskus olin tyytyväinen, kun risu oli kuiva ja loppu ennen kuin olin kunnolla ehtinyt selkäsaunaa saada. Mutta voi sitä keväistä vitsaa. Se tuntui, eikä heti tehnyt mieli istua! En ole katkera kuitenkaan. Usein itkettiin isän kanssa yhdessä sen päätteeksi. -Voi, voi, kun pikkuista pitää kurittaa, ja se tuntuu niin pahalta.

Viime vuosien uusi voimalääke koivussa on pakurikääpä. Sen käyttämistä on viime vuosina tutkittu paljon. Itsekin olen käyttänyt kotometsän pakuria melkeinpä päivittäin teehaudutuksena jo monta vuotta. Sitä löytyy myös kesäkahvilastani. 

Koivu kuuluu ehdottomasti suomalaiseen elämään! Se on meidän äitipuumme!

Yhden jutun kerron vielä rakkaudestani koivuun. Mies oli päivällä käynyt merkkaamassa erään alueen, eli laittanut nauhaa niille puille, joita ei saanut kaataa. Illemmalla hän yhtäkkiä muisti, että se komea vanha koivu jäi merkkaamatta. Hän harmitteli kovasti, sillä aamulla metsäkoneet senkin kaatavat. Senkö ikivanhan? Sen. Siitä paikalta vetäsin vaatteet päälle, otin merkkinauhan mukaan ja ajoin pyörällä niin pitkälle kuin metsätietä pääsin. Oli kiire. Puolijuoksua puuskutin metsässä ja tähyilin jo puolipimeässä tuota paksua valkoista runkoa. Tiesin suurin piirtein suunnan missä se kasvoi. Ja löysin sen. Kyllä halasin ilosta sitä ja merkkasin tukevasti sen vanhan valkoisen rungon. Ja oli mieskin iloinen ja ihaili rohkeuttani mennä melkein pimeään metsään. Siellä koivu seisoo komeana metsän äitinä vieläkin.

Sinikka Piipon puukirjassa on hurjasti juttua koivusta. Tänne sitä on turha päivittää. Siksi kerroinkin vain omakohtaisen tuttavuuteni koivun kanssa. Netistä löytyy ohjeita mm. syöpään auttavasta koivuntuhkauuteen valmistamisesta. Uutta minulle oli se, että koivun siemenetkin ovat hyviä ja ravintorikkaita. Niitä voi käyttää mm. salatteihin ja jopa pakastaa sellaisenaan.

Lasse Hoikka & Souvarit. Koivu